maanantai 7. elokuuta 2017

Antaa sen muuttua

Saanko minä hetken kirjoitusrauhan? Saanhan minä hetken kirjoitusrauhan. Olen ravinnut itseäni henkisesti ja saanut jokapäiväiseen elämään tarpeeksi tukijoukkoja, ja yhtäkkiä onkin aikaa ja voimia tehdä kaikenlaista hauskaa ja uutta, vaikka pientäkin.

Sitten kun on reipas ja tottunut ihan suvereenisti kokeilemaan asioita ja saanut mielen vetreäksi, uusia ajatuksia alkaa nousta sanojen tavoitettaviin. On aika siivilöidä ajatushiekasta painavimpia mötiköitä, joilla, öö, rakent- no ihansama.

Joten nyt minulla on suunnitelmia. Nautin siis parhaimpiin kuuluvasta inhimillisestä tunteesta, odottamisen ilosta.

Lyhyen aikavälin suunnitelmat:

- Käydä pikku t:n kanssa uimassa välillä sillee äiti-poikatoiminnasti. Uskaltauduin maauimalassa kolmen metrin hyppylaudallekin hänen perässään. Tyttöjä ei sillä laudalla paljoa näkynyt. Piti näyttää feminististä naisenmallia 11-vuotiaille, että ei tähän palleja kuulkaas tarvita, sormet vain, jotka pitävät nenästä kiinni (ks. pitkän aikavälin suunnitelmat)!

- Opetella käyttämään irtopuuteria. (Tulin ostaneeksi semmoisen. Sekä huulipunan ja roikkuvat korvikset. Mistään näistä ei ole oikeastaan kokemusta ainakaan aikuisiältä. Mutta ajelin übermahtavan kymmenen millin siilitukan, joten jostain niitä naisellisuuspisteitä on kerättävä haluan kerätä.)

- Jatkaa omaksumaani tapaa kirjoittaa päiväkirjaa vierailla kielillä. Englanti ja ranska kokeiltu tähän mennessä, ja jälkimmäinen oli aivan järjettömän työlästä. Ais, ais, ait, ions, iez, aientpä hyvinnii, mutta mitähän noilla päätteillä piti oikeastaan tehdä? Ruusut ja tohvelit aalloilla my ass.

- Hankkia lisää kirjainlyhenteitä, joilla itseään kutsua.

- Alkaa taas piirtää kehnoa mutta rakasta sarjistani.

Pitkän aikavälin suunnitelmat:

- Hankkiutua uimahyppykurssille ja opetella hyppäämään pää edellä elegantisti.

- Perustaa, tai edes etsiä, epäkaupallinen, turvallinen, päihteetön, vegaaninen ja intersektionaalisesti feministinen oleskelutila, jossa pitää kirjallista salonkia ja teeiltoja, esitelmiä, kirppareita, työpajoja tällaisille lupaaville teineille ja itselleen! Turussa on Kirjakahvila, mitä meillä on! Ei just mitään, jollei itse tätäkin hoida vastahakoisten oravanpyöräilijöiden nihkeilystä huolimatta! Been there nimittäin ja vieläkin hiukan vituttaa.

- Etsiä keskustelukaveri, jonka kanssa verestää fuksivuoteen jäänyttä kielitaitoa. Olisi hauskaa hengailla vaikka jonkun natiiviranskanpuhujan kanssa ja treenailla yhdessä suomea ja ranskaa ja englantia. (Tuntemattoman. En todellakaan kaipaa mitään enkuntunti-flashbackeja, kiitos vain.)

- Opetella ohjelmoimaan. Minulla on nörtin ulkonäkö, joten kai pitäisi lunastaa ne odotuksetkin jollain lailla sitten saatana. Kelpaako, että pyörin Assemblyillä kolme varttia? (Ahdistuin pikkukaupungin kulutukseen vertautuvan sähkömäärän tuhlaamisesta leikkimiseen ja lähin meneen.)

- Opetella tekemään puusta asioita. Vaikka lusikoita. Haaveilen itse tehdyistä tosi kauniista ja ergonomisista puulusikoista, jotka vanhenevat ja värjääntyvät hitaasti ja kauniisti

- Kuvata suklaa-arvioita nettiin. Tiedätte ne tyypit, jotka ryystävät tyyristä teetä kameran edessä (ja kun sanon ryystävät, tarkoitan sitä)? Ja ne, jotka kuvaavat omia käsiään avaamassa uuden lautapelin pakettia ja esittelevät ulos kaivamiaan ukkeleita? Minä voisin kuvata suklaata: "Tällä raakasuklaamerkillä on todella tasokasta tää kansitaide. Miinusta tulee kyllä roimasti muovikalvosta tässä välissä, tai no onhan tää tietty biohajoavaa muovia, mutta kyllä mä vahvaa hyvälaatuista foliota preferoisin ehdottomasti. Ohhoh, nyt kun käännän levyn ympäri niin täähän on aivan poikkeuksellinen tää paisley-kuvio. Raaskiiko tätä murtaakaan? Aijai, värivirhe, lämpötilavaihteluille on näköjään altistunut." (Huulipunan käyttö on varmaan plussaa maisteluosuudessa. "Jos puet oikeanlaiset vaatteet niin ihmiset vois ihan maksaa niistä videoista", kuului ensimmäinen ateljeekommentti kun maalailin ideaani. Oikeanlaiset vaatteet?)

lauantai 22. huhtikuuta 2017

L'esprit de l'escalier

Argumentoin tänään seurassa, että pimppi on rivo sana, joten en opeta sitä lapsilleni. (Sen sijaan neutraali ja kiva sana minun mielestäni on esimerkiksi pilde.) 

Ja tietenkään en osannut muotoilla ajatustani kunnolla, vaikka se on ollut mielen pohjalla on jo monta vuotta. Koska olen parhaimmillani kun paikalla on 0 - 1 muuta ihmistä, sain ajateltua loppuun vasta liian myöhään. Sitten intersektionaalinen feminismi riensi hätiin tarjoten minulle käsitteen: kulttuurinen omiminen. Ehkä paras termi, jonka olen oppinut viime tai toissa vuonna!

Kulttuurisesta omimisesta puhutaan, kun vallassa oleva ihmisryhmä nappailee alistetun ihmisryhmän kulttuurista itselleen sopivia palasia, leikittelee niillä miten mielii, rikkoo loput ja kyllästyttyään heittää menemään. Olen aina vaistomaisesti inhonnut aikuisten tapaa lainailla leimallisesti lasten omaisuutena tunnettuja sanoja ja ilmauksia puhuessaan aikuisten maailmaan kuuluvista asioista: napsia lasten kulttuurista palasia omiin hämäriin tarkoitusperiinsä. Aikuisten oikeesti -hokema on vielä sentään aika harmiton, mutta silti osa samaa ilmiötä. Niillä on jotain mitä meillä ei ole, joten sormi suuhun, jalkaterät sisäänpäin ja lässytys käyntiin. 

Aikuiset ovat epämiellyttävällä tavalla omineet itselleen seksuaalisiin merkityksiin pimpin (saati pimpsan) ja pepun ja herra ties vielä mitä. Lasten kehonosia merkitsevät sanat ovat menettäneet viattomuutensa, ja se on jotenkin likaista. Olen liian aikuinen, olen kuullut liikaa, tämä ei tunnu enää ollenkaan kivalta.

Joten olen puoliksi tiedostamattani siirtynyt jonkinlaiseen voimauttavaan vastaiskuun: positiiviseen haltuunottoon. Pyrin opettamaan lapsille maailman rehellisesti ja ilman aikuisten kaksoismerkityksiä. Puren hammasta ja sanon kysyttäessä mahdollisimman oikeat nimet kehonosille. Hylkään ne sanat, jotka eivät enää tunnu mukavilta käyttää, vaikka kuinka koko muu maailma hokisi peppua (se on pylly tai vaikka hanuri, pepusta tulee mieleen vain isojen tyttöjen puheet). (Tosin en tiedä raaskinko lakata käyttämästä mini-t:n imetysaikaista omaa sanaa nönnöt ja vaihtaa sitä vaikka rintoihin, koska nönnöt on niin ihana.)

Oikeastaan feministisellä ajattelulla on tässä enemmänkin käyttöä. Lasten on kehityksensä ja turvallisuutensakin vuoksi syytä tietää omasta ja toisenlaisista kehoista paljon, ja oikeaa tietoa ja oikeita sanoja. 

Ehkä kyse onkin pitkälti rehellisyydestä ja kunnioituksesta. Lasten sisäinen maailma ja kulttuuri ja kasvurauha ovat vakavasti otettavia asioita. Samalla tavalla kuin leikkikentälle ei kaivata nuorisojoukkoja pulloineen tilaa viemään, ei lasten maailmaa saa vallata ja sanoja väännellä pilalle.

Niin ja mistäkö koko keskustelu alkoi? Pikku t:n laulusta: "Pipellä pissataan, pyllyllä kakataan, pildellä ei tehä miit-tään."

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vasenkätisten lasten neulonta-apuyhdistys

Toivoin joululahjaksi reisimittaisia säärystimiä. Sain puikot ja lankaa. (Toivoin myös Lidlin suklaalla päällystettyjä hapankirsikoita ja sain sellaisen torninmuotoisen "lisää vain kirsikat" -suklaalähteen. Se on hieno mutta hiukan työläästi tiskattava sähkölaite.) Olen nyt neulonut sellaisen metrin verran raidallista putkea niin että käsistä kuoriutuu iho ja ajatellut neulomisen sosiaalisia merkityksiä.

Metrossa neulova on kätevä, arkinen tyyppi, joka ymmärtää ajankäytön optimoimisesta yhtä ja toista. Kävelevä neuloja on vähän samanlainen kuin tosi, tosi kovassa humalassa horjahteleva kulkija: ulkopuolinen tuijottaa sitä kuin luonto-ohjelmaa ja melkein odottaa, milloin yllättävä kuoppa tulee vastaan ja kaataa koko hauraan kokonaisuuden. Neulojalla on myös viisi metallista piikkiä, joiden päälle kaatua, mikä erottaa hänet niin juoposta kuin vaikka kävelevästä päiväkirjan kirjoittajasta.

Matkalla juhliin bussissa neulova nainen on näkymätön täti, olkoonkin että kolmikymppinen ja käyttänyt jonkin aikaa silmäripsiinsä. Juhliin päästyään hän istuu paikallaan katse alas luotuna (myös koska ripset) ja neuloo ja neuloo ja kuulee kaiken, mitä puhutaan. Neuleestaan käsin hän sitten saattaa osallistua keskusteluun juuri silloin kun kannattaa, mutta ei edelleenkään nosta katsettaan. Sillä saa kuulkaas rikkumattoman kuunteluhiljaisuuden aikaiseksi. Säärystin kelpaa puheenaiheeksi -- hetken -- ja kun ei ole sanottavaa, kilinä kertoo, että sentään jotain tapahtuu. Että ei tässä mitenkään vuorovaikutuksen ulkopuolella olla, vaikka sosiaaliset tilanteet olisivat vähän pelottavia.

Neulominen on yhtä aikaa perinteistä ja luovaa, harmitonta ja taidokasta, turvallista ja älyllistä. Neulova nainen on kaikkeuden ihana äiti, jolta tullaan kysymään pikkuleipäreseptejä ja vauvaviittomaohjeita. (Neulova mies olisi tietysti ällistyttävä token, ainokainen, johon pitää erikseen naama peruslukemilla feministisesti suhtautua.) Yllättävän moni huoneessa ei todellakaan ole lapsena oppinut neulomaan. Siksi se alkaa näyttää tosi harvinaiselta taidolta, jolla voi päteä niin paljon kuin sielu sietää.