Jotain aina jää

Täällä taas. Ajattelen kirjoittamista joka päivä. Mutta jos on aikaa olla tietokoneella rauhassa, ei sitten kuitenkaan inspaa tai somen nopeatempoisemmat muodot vievät voiton (viimeksi huutonauroin-niin-että-itkin äitipalstan keskustelulle 90-luvun lapsuutemme lähtemättömistä pornolehtimuistoista). Ja kun tulee tällaisia kuukausien taukoja, pitäisi olla jotain tosi mielenkiintoista. Sen tiedostaminen kasaa suorituspaineita, joten on järkevää olla kirjoittamatta ollenkaan, jne. Koska kuka nyt kirjoittaisi jostain suklaarusinoista! Koko kesä ollut aikaa miettiä!

Niin kuin olen oppinut, kaikenlainen liikkuminen ja kulkeminen aiheuttaa ankaraa kirjoitutusta: tanssitunnit, käveleminen, pyöräileminen ja juokseminen (lähinnä bussiin, takki chic'isti auki, henki hampaissa vinkuen ja vähemmän chic kylpyankkaheijastin reiteen hakaten) avaavat ajatushanat. Ja silloinhan ei olla tietokoneella tietenkään. Minulla ei ole käteviä, kevyitä mukana kannettavia bloggauslaitteita, valitettavasti. Mutta kaikkein eniten tekee mieli kirjoittaa hiljaisissa autoissa pimeällä. 

Matkustin jokin aika sitten taksilla, koska ratikka-ja-metro -matka olisi ollut niin banaalia ja ankeaa, oli ilta, pimeni jo kunnolla, kylmäkin. Taksit ovat kyllä suurinta ylellisyyttä mitä on, sellaista oikein vanhaa kunnon jäljellä olevaa ylellisyyttä samaan tapaan kuin Ruohonjuuren koko ajan kalliimmiksi muuttuvat raakasuklaarusinat. Kuski oli mukava, auto kaikkien taksien tapaan aivan hemmetin mukava ja lämmin ja pehmeä, kuuntelimme musiikkia, jota ei kuitenkaan tulisi yksin kuunneltua, ja katuvalot pyyhkivät (meinasin sanoa kyyneleeni, mutta ei niitä tullutkaan) penkkejä ja yhtä päiväkirjaa, johon taisin laittaa lopulta vain: "Taksissa matkalla kotiin. Luksusfiilis."

Harvinaisia ylellisyyksiä on myös se hetki, kun tanssi- tai jumppatunnin rentoutusvaiheessa maataan selällään jalat rinnan päällä ja heijataan itseä niin kuin eläintarhan häiriintynyt pigviini liian pienessä häkissä. En yhtään ihmettelisi, jos näkisin pingviinin tekemässä niin, se on siis todella mukavaa, kannattaa kokeilla. Mihinkään ei enää satu. Kukaan ei pääse puremaan nänneistä ja sitten varastamaan kännykkää. (Esimerkiksi siis. Mulla on tosiaan se yksivuotias täällä kotona.) Ihan hyvin sen selkäpyöreänäheijauksen voisi tehdä joskus omallakin ajalla. Mutta ikinä ei muista, ja siksi se on luksusta.

Viisivuotias kuunnelkaa-vitsejäni-elämäntuskailija, joka yhtäkkiä sanoo iltateepöydässä vieraille: "Teidän puutarha on varmasti tosi kaunis."

Se hetki, kun tajuaa että molemmat lapset nukkuvat ja Siskonpetiä on, ei yksi, vaan kolme uutta jaksoa Areenassa, vaikka ei edes vielä tiedä, että Pirjo Heikkilä mainitsee taas monologissaan Lahden.

Se, kun tajuaa, että netti on olemassa ja täynnä balettiaiheisia blogeja ja tanssitarvikenettikauppoja (ja asun kaupungissa jossa on ihan oikeitakin tanssitarvikekauppoja, etätyöpäivien lämmöksi napsnapsnaaaaaaps!!) ja minulla on omaa rahaa, joita ei siis todellakaan silloin ollut kun minä viimeksi, mutta nyt kun tuli puheeksi, niin minähän olen löytänyt taas modernin tanssin kymmenen vuoden tauon jälkeen ja olen taas tanssija, joten... 

Psykologian muistiinpanoissani lukioajalta lukee (muistan ne ihan oikeasti) (ok, ainakin uskon muistavani oikein, en tarkista): "Unohtaminen alkaa välittömästi. // Jotakin aina jää."

Voi olla, että elämästäni on tullut tyrnikäsivoiteen nuuhkimista ja muistelua (kaikki muistamisen arvoinen on varmaan tapahtunut "joskus vuos eiku pari vuotta sitten" tai "2008" tai "lukiossa"), mutta on siinäkin puolensa. Minä täytän muutaman viikon päästä 29, ja sehän on ihan yleistä tietoa, että ihmisen persoona muokkautuu ensimmäiset 29 vuotta ja jähmettyy sitten käytännöllisesti katsoen betoniksi ikuisiksi ajoiksi, joten mulla on tässä nyt vielä marraskuulle asti aikaa viimeistellä tosi hieno ja asiallinen tai edes mukava ja sopiva elämä. 

Vapaaehtoisia?