Näkökulmia: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tämä on rinnakkaisteksti tämän blogin kirjoitukselle. Luimme saman kirjan ja kirjoitamme kumpikin siitä jotain (ilman mitään keskustelua etukäteen, jotta näkökulmat säilyisivät kontaminoitumattomina!). Emmi Itärannan Teemestarin kirja edustaa jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, jota olen vältellyt menestyksekkäästi tähän asti.
Pelkäsin hieman joutuvani kohtaamaan elle-loppuisten nimien esiinmarssin ja opettelemaan vastahakoisesti keijujen perimysjärjestelmiä ja uusia kieliä. Arvelin, että tiedossa olisi tarpeettoman paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita sormustenherra-asuissa ja kuulin jo korvissani mahtipontista elokuvamusaa. Mutta ei se onneksi ollutkaan sitä!

Teemestarin kirja sijoittuu Suomeen ja kertoo omasta maailmastamme tulevaisuudessa (tarkkoja vuosia ei mainita, mutta vuosisadoista on kyse) suuren katastrofin jälkeen. Tuhon luonnetta ei selvitetä, koska se on kaikille henkilöhahmoille itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta avata. Kertomatta jäävät asiat luovat omanlaisensa, vähän uhkaavan tunnelman. 

Noria Kaitio on juuri valmistunut teemestariksi yhteiskunnassa, jossa vesivarat ovat rajalliset ja veden käyttö tiukasti kontrolloitua. Kaikilla joutuvat ottamaan kantaa vesikysymyksiin -- vesi on elämä, ja jokaisen elämä on vedessä. Vesirikos on rikoksista pahin. Teemestareilla on kuitenkin perintönä kulkevaa salaista tietoa lähteistä, vaikka muut käyttävät vain pieniä korttiannoksia puhdistettua merivettä. Yhtäkkiä Noria huomaa olevansa yksin ja vainottu tietojensa tähden.

Kirja tutkailee sitä, millaiset olosuhteet saavat ihmisen myymään arvonsa ja muuttamaan sukupolvien ajan toistuneita tapoja. Olisiko Noria joutunut suurten valintojen eteen vähemmän myrskyisissä olosuhteissa, vai olisiko hän onnistunut luovimaan elämänsä läpi kaikkia miellyttäen? Tarinan loppukin jää auki. Takakansitekstin mukaan Itäranta "sivuuttaa ilmiselvät juonikuviot" ja "katsoo pettävän tyynesti tuhoutunutta maailmaa". Tyynen vedenpinnan alla on paljon. 

Tässä ovat teoksen vahvuudet: teksti ohittaa rakkaustarinan (vaikka vihjaa jotakin viipyilevällä kuvauksella Norian parhaan ystävän alastomasta vartalosta), eikä lopputappeluakaan oikein näytetä. Kirja ei myöskään herkuttele itsekeksityllä teknologialla, vaan toisenlaisen maailman kuvauksessa säilyy maltti. Ekologisia kannanottoja vilahtelee rivien välissä. Jokaisen talon katto on aurinkopaneeleja täynnä, kulkuvälineet ovat "helipyöriä" ja "-vaunuja". Muovihaudasta löytyy jatkuvasti kierrätyskelpoisia entisteknologian jäänteitä, vaikka kukaan ei enää tiedä, mitä lähes hajoamattomina säilyneillä esineillä on joskus tehty.

Kiinnostavinta tällaisessa fantasiakirjassa on minusta se, mikä ei ole muuttunut -- mikä on liian lähellä ja todellista, että sitä voisi kuvitella toiseksi. Sosiaaliset suhteet esimerkiksi. Nähtävästi sadoissa vuosissa ei ehditä hirveästi eteenpäin sukupuolijärjestelmän osalta. Teemestarina toimiva nainen on kummajainen, melkein sopimaton ilmiö. Neidittely ja teitittely on suorastaan yleisempää kuin nyky-Suomessa. Kommunikointiin käytettäviä "viestimiä" on taas vain yksi koko taloudessa, ja se seisoo eteisen seinällä. Kieli muuten on samanlaista kuin nykyään. Dialogi ei ole kirjan parasta antia, se on aika jäykkää ja puhdasta kirjakieltä. Olisin vähän toivonut edes jonkinlaista huumorin välähdystä tarinassa. Minulla on taipumus alkaa nähdä tahatonta komiikkaa siellä, missä tarina ottaa itsensä kovin vakavasti.

Kokonaisuutena tämä esikoisteos on tietysti upea. Kirjoittaja luo Suomen, jossa asuvilla ihmisillä on aivan erilainen suhde veteen kuin meillä nyt. Sanonnat ja ikiaikainen perimätieto, elämään ja kuolemaan liittyvä kuvasto, arkielämä ja seremoniat, kaikki liittyy veteen, kaikessa virtaa veden kaikkea kuviteltavissa olevaa yhdistävä pyörre.