tiistai 28. lokakuuta 2014

Aistipostaus: Näkö

Olen saanut silmälasit, ensimmäiset melkein 28 vuoden iässä, kiitos raskaus- ja imetyshormonien (ehkä). Vahvuudet ovat säälittävät, melkein voisi luulla imagolaseiksi (kehyksissäkin löytyy muodin mukaisesti kokoa!). Olen siis nyt lopullisesti eri ihminen, tuntuu siltä ainakin. Silmälasipäinen ihminen. Ajattelen kaikkien kirjojen ja elokuvien kohtauksia, joissa mainitaan silmälasit, niiden huurtuminen ja puhdistaminen, lasien yhteen kalahtaminen toisen ihmisen lasien kanssa, pöllömäinen katse, kauneuden menettäminen, älykkäältä näyttäminen.

Monta vuotta ehdin onnitella itseäni hyvästä näöstäni ja silti hiljaa pohtia, millaisia muutoksia ulkonäkööni (mihinkäs muuhunkaan, herranjestas! Keskitytään nyt siihen olennaiseen!) mahdollisilla laseilla voisi saada. Nyt näytän... ikäiseltäni? Vanhemmalta. Vanhemmalta selvästi. Mutta myös ihan kivalta. Vakavammalta.

Näen kauas hieman tarkemmin, sumuinen harmaus tiivistyy mustiksi kuvioiksi, ja torstain jälkeen ei ole särkenyt päätä kertaakaan. Lähelle, esimerkiksi kantoliinassa olevaan lapseen, katsominen sen sijaan on sietämättömän ärsyttävää tiellä olevien kehysten takia. Kadulla alan jo tottua siihen, että kukaan ei ihan oikeasti tuijotakaan, ei sen enempää kuin tavallisesti, olenhan yksi monista.

Minun on opeteltava silmälasikäyttäytyminen, ja se tuntuu melkein samalta kuin silloin kuin sai rintsikat. Onko ne otettava yöksi pois, entä jumpassa, ja miten ne pidetään puhtaina? Onko muillakin tällaiset? Miltä niistä tuntuu? Kehtaanko hypettää vielä vai pitääkö alkaa jo olla coolisti! Kuin mikään ei olisi muuttunut!

Kun otan lasit pois, tunnen itseni alastomaksi ja näytän ihan samalta kuin muutkin, kun he ottavat lasit pois. Vähän pölähtäneeltä, häikäistyneeltä, keskittyneeltä tahrojen poistamiseen otsa kurtussa ja nenänvarsi painaumilla.

Alan vihdoin ottaa vakavasti ne hetket, kun ihmiset sanovat "älä sotke mun laseja" tai "varo, mun silmälasit on siinä". Ja miten yhdistetään käsien rasvaus ja silmälasien puhdistus?

maanantai 13. lokakuuta 2014

Elixia II


Riikka Pulkkinen, Juha Itkonen, eikö sen Hesarissakin joku just sanonut -- juokseminen ja kirjoittaminen kuuluvat yhteen. Ylipäänsä liikkuminen ja sanat. Ei ihme että jumpassa alkaa aina ääni puhua pään sisällä. En ole lenkkeilijäihmisiä. Minusta lämmin ja valoisa ryhmäliikuntasali peileineen on kodikkaampi, Ventoline Diskukseltakin voi välttyä. Mutta se tauoton hölötys mielessä heti kun pyöräytetään hartiat ympäri ja imaistaan syvillä vatsalihaksilla kannatus keskivartaloon. Onpas naapurilla törkeän väriset lenkkarit, pakko saada samanlaiset, miten noi jaksaa tuon kokoisilla painoilla, onkohan ohjaajalla lapsia ja mitä se on tehnyt saadakseen korsettilihakset takaisin tuohon kuosiin sen jälkeen? Pitäisikö kestovärjätä taas kulmakarvat? Jos mä saan huomenna ne lasit, rupeanko käyttämään niitä jumpassakin? Näytänköhän coolilta ja älykkäältä vai rumemmalta? Näenkö sitten mihin bussiin menen? Mitä mini-T:lle kuuluu lapsiparkissa?

Oho -- tulipa aika balettivaikutteisesti tehtyä tasapainoliike. Nousisikohan jalka ylemmäs jos kokeilisin? Mitä jos kävisin vielä baletissa? Montako ehjää niveltä olisi jäljellä? Tykkääköhän kukaan minusta oikeasti vai eikö ne vain uskalla sanoa suoraan? Meniköhän ne taskuvaippojen fleecet tukkoon sappisaippuasta kun rupesivat falskaamaan? Mistä ne töissä nykyään juttelee kun en ole kuulemassa? Pitäisikö ostaa uusi urheilukassi? Mitä jos olisin yh-äiti? Joko sormukset mahtuisivat takaisin?

Näytänkö paremmalta 57- vai 64-kiloisena? Pitäiskö perustaa kuukausittain kokoontuva salonki, jossa keskusteltaisiin sivistyneistä aiheista ja joku alustaisi? Milloin olen viimeksi kirjoittanut päiväkirjaa? Semi-hyvännäköinen ohjaaja sanoo minulle jotain ilmeisen kehuvaa, mutta musiikki on liian kovalla että kuulisin! Enkä varmasti aio kysyä, että sanoisitko uudelleen, ja pyörähdäpäs muuten vähän! Pakko varata kampaaja ja matkakorttikin tyhjenee just.

Joku hieno kielikuva joka unohtuu heti kun tunti päättyy. Ja sitten voitte hitaasti alkaa availla silmiä ja nousta kyljen kautta istumaan.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Näkökulmia: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Tämä on rinnakkaisteksti tämän blogin kirjoitukselle. Luimme saman kirjan ja kirjoitamme kumpikin siitä jotain (ilman mitään keskustelua etukäteen, jotta näkökulmat säilyisivät kontaminoitumattomina!). Emmi Itärannan Teemestarin kirja edustaa jonkinlaista fantasiakirjallisuutta, jota olen vältellyt menestyksekkäästi tähän asti.
Pelkäsin hieman joutuvani kohtaamaan elle-loppuisten nimien esiinmarssin ja opettelemaan vastahakoisesti keijujen perimysjärjestelmiä ja uusia kieliä. Arvelin, että tiedossa olisi tarpeettoman paljon vauhtia ja vaarallisia tilanteita sormustenherra-asuissa ja kuulin jo korvissani mahtipontista elokuvamusaa. Mutta ei se onneksi ollutkaan sitä!


Teemestarin kirja sijoittuu Suomeen ja kertoo omasta maailmastamme tulevaisuudessa (tarkkoja vuosia ei mainita, mutta vuosisadoista on kyse) suuren katastrofin jälkeen. Tuhon luonnetta ei selvitetä, koska se on kaikille henkilöhahmoille itsestäänselvyys, jota ei ole tarvetta avata. Kertomatta jäävät asiat luovat omanlaisensa, vähän uhkaavan tunnelman. 


Noria Kaitio on juuri valmistunut teemestariksi yhteiskunnassa, jossa vesivarat ovat rajalliset ja veden käyttö tiukasti kontrolloitua. Kaikilla joutuvat ottamaan kantaa vesikysymyksiin -- vesi on elämä, ja jokaisen elämä on vedessä. Vesirikos on rikoksista pahin. Teemestareilla on kuitenkin perintönä kulkevaa salaista tietoa lähteistä, vaikka muut käyttävät vain pieniä korttiannoksia puhdistettua merivettä. Yhtäkkiä Noria huomaa olevansa yksin ja vainottu tietojensa tähden.

Kirja tutkailee sitä, millaiset olosuhteet saavat ihmisen myymään arvonsa ja muuttamaan sukupolvien ajan toistuneita tapoja. Olisiko Noria joutunut suurten valintojen eteen vähemmän myrskyisissä olosuhteissa, vai olisiko hän onnistunut luovimaan elämänsä läpi kaikkia miellyttäen? Tarinan loppukin jää auki. Takakansitekstin mukaan Itäranta "sivuuttaa ilmiselvät juonikuviot" ja "katsoo pettävän tyynesti tuhoutunutta maailmaa". Tyynen vedenpinnan alla on paljon. 

Tässä ovat teoksen vahvuudet: teksti ohittaa rakkaustarinan (vaikka vihjaa jotakin viipyilevällä kuvauksella Norian parhaan ystävän alastomasta vartalosta), eikä lopputappeluakaan oikein näytetä. Kirja ei myöskään herkuttele itsekeksityllä teknologialla, vaan toisenlaisen maailman kuvauksessa säilyy maltti. Ekologisia kannanottoja vilahtelee rivien välissä. Jokaisen talon katto on aurinkopaneeleja täynnä, kulkuvälineet ovat "helipyöriä" ja "-vaunuja". Muovihaudasta löytyy jatkuvasti kierrätyskelpoisia entisteknologian jäänteitä, vaikka kukaan ei enää tiedä, mitä lähes hajoamattomina säilyneillä esineillä on joskus tehty.

Kiinnostavinta tällaisessa fantasiakirjassa on minusta se, mikä ei ole muuttunut -- mikä on liian lähellä ja todellista, että sitä voisi kuvitella toiseksi. Sosiaaliset suhteet esimerkiksi. Nähtävästi sadoissa vuosissa ei ehditä hirveästi eteenpäin sukupuolijärjestelmän osalta. Teemestarina toimiva nainen on kummajainen, melkein sopimaton ilmiö. Neidittely ja teitittely on suorastaan yleisempää kuin nyky-Suomessa. Kommunikointiin käytettäviä "viestimiä" on taas vain yksi koko taloudessa, ja se seisoo eteisen seinällä. Kieli muuten on samanlaista kuin nykyään. Dialogi ei ole kirjan parasta antia, se on aika jäykkää ja puhdasta kirjakieltä. Olisin vähän toivonut edes jonkinlaista huumorin välähdystä tarinassa. Minulla on taipumus alkaa nähdä tahatonta komiikkaa siellä, missä tarina ottaa itsensä kovin vakavasti.

Kokonaisuutena tämä esikoisteos on tietysti upea. Kirjoittaja luo Suomen, jossa asuvilla ihmisillä on aivan erilainen suhde veteen kuin meillä nyt. Sanonnat ja ikiaikainen perimätieto, elämään ja kuolemaan liittyvä kuvasto, arkielämä ja seremoniat, kaikki liittyy veteen, kaikessa virtaa veden kaikkea kuviteltavissa olevaa yhdistävä pyörre.