Lena Andersson: "Omavaltaista menettelyä"

Tämä on niitä kirjoja, jotka saavat lukijan repimään hiuksiaan ja huutamaan ohjeita päähenkilölle. Et nyt soita sille! Argh! Sydän meni jo, mutta pelasta edes kasvosi! Poimin kappaleeni kulttuurijournalisti ja kirjailija Lena Anderssonin "Omavaltaista menettelyä" (2013)  kirjaston bestseller-hyllystä summanmutikassa. Sitä menetelmää olisi syytä soveltaa useammin.

Kirja on alaotsikkonsa mukaisesti romaani rakkaudesta. Se kertoo Ester Nilssonin, "runoilijan, esseistin ja järkevän ihmisen" kiduttavasta kaipauksesta, joka kohdistuu jotenkin sattumanvaraiselta tuntuvalla tavalla kuvataiteilija Hugo Raskiin, mieheen, joka omien sanojensa mukaan "ei ollut kiinnostunut yhdenmukaisuudesta, eliitin määräyksistä tai yleisesti arvostetuista asioista", vaikka "halusi itse epätoivoisesti olla yleisesti arvostettu". He tapaavat haastattelun kirjoittamisen vuoksi, ja sitten asiat lähtevätkin vyörymään. Esterin parisuhde loppuu äkkiä. Hänen aviomiehensä poistuu paikalta taisteluitta, ja sitten Esterillä ei muuta olekaan kuin aikaa odottaa ja toivoa, kulkea Hugon kotikadun ohi sattumalta, silittää paitapuseroita ollakseen valmis yllättäviin kohtaamisiin... Hugo taas suhtautuu Esteriin jonkinlaisena esineenä, jota voi kokeilla kerran tai pari ja todeta tarpeettomaksi. Miksi esineelle täytyisi perustella päätöstä pois heittämisestä? Tai edes kertoa siitä?

Kirjallisuustieteessä erotellaan käsittääkseni erilaisia kertojuuksia, no, en suuremmin tunne sen alan teoriaa, mutta tämän teoksen kertoja tietää kuvailla Esterin tunnetiloja ja ajatuksia analyyttisesti ja suorastaan luettelee nimeltä mainiten ne tunteet, joita päähenkilö käy läpi. "Tässä tilanteessa olisi ehkä kuitenkin ollut liikaa vaatia Esteriä ymmärtämään, ettei Hugo ollut sanonut mitä oli sanonut koska epäröi, vaan jotta Ester ei luulisi hänen olevan surullinen." Esterin tunnetilat paloitellaan ja avataan lukijalle yhtä läpikotaisesti kuin tämä itse niitä itselleen ja Hugolle erittelee -- kuvailee melkein piinallisen seikkaperäisesti, varmana siitä, että toinen vihdoin ymmärtää ja sulaa kun hänelle vain kerrotaan kaikki, kaikki - ! "Esteriä harmitti että hän oli sortunut moitteisiin, sillä hän tiesi että itsesäälistä kumpuava, puolittain tukahdutettu aggressiivisuus ja ivallisuus aiheuttavat syyllisyydentunteita ja tappavat kaiken ilon ja halun."

Tämän psykologisesti tarkkanäköisen kirjan kerronta on poikkeuksellista, koska -- näin olen kuullut -- kaunokirjallisuudessa, päinvastoin kuin tieteellisessä tekstissä, kaiken kirjoittaminen lopullisesti auki ei kai ole yleensä suositeltu tapa käsitellä tutkittavaa kohdetta -- ainakaan, kun kyse on niin monimutkaisesta ja hienovaraisesta järjestelmästä kuin ihmisten tunteet. Kuitenkin kyseessä on huippuarvostelut saanut erinomainen teos, joka luo itse säännöt, joita noudattaa. "Yhtä hienosti kuin kirjailija muotoilee aforismeja, joita tekee mieli alleviivata ja siteerata hän rakentaa triviaaleja vuoropuheluita, jotka viestivät täydellistä keskinäisen yhteyden puutetta", sanoo Merete Mazzarella kansiliepeessä.

"- Muistatko miten ihanaa se oli? Kun me puhuimme ja puhuimme.
- Onko Ranskassa mukavaa? Hugo kysyi.
- Oikein mukavaa. Mahtavaa. Jännittävää.
- Ranska on hieno maa, Hugo sanoi. - Juuston ja viinin kotimaa. Ja aidon intellektualismin."

Ester on kirjoittaja, joka operoi sanoilla, perustelee tunteensa järjellä ja elää vain siltä osin kuin pystyy sanallistamaan. Lukija tietää yhtä hyvin kuin Esterkin, miten kannattaisi toimia, ja silti hän pettää aina kannustavan myötäeläjänsä odotukset: "Ester luki. Hän ei missään tapauksessa soittaisi Hugolle tänään. Hän soitti. Hugo ei vastannut." Kun Ester kirjoittaa Hugolle pitkiä tekstiviestejä, sähköposteja ja kirjeitä, jotka tihkuvat erilaisia huolellisesti sanoiksi puettuja tunnetiloja, hän ei saa ikinä vastausta. Hän lakkaa odottamasta vastauksia, ja kirjoittaa silti. Ja kuitenkin kun hän on jo melkein päässyt jaloilleen, Hugo tulee ja puolihuolimattomalla kohteliaisuusfraasilla -- kuten "soitellaan" -- suistaa Esterin jälleen raiteiltaan pakottaen odottamaan ja toivomaan koskaan toteutumattomia asioita. "Hugo yritti olla kiltti, kyllä Ester sen ymmärsi. Ihmiset jotka pitävät välimatkaa muihin ovat usein kilttejä. He harjoittavat kiltteyden eleitä, jotka eivät maksa mitään. Muiden ihmisten asiat eivät pahemmin liikuta heitä, siksi on helpompaa olla kiltti kuin ilkeä, sillä ilkeydestä seuraa vain vaivaa ja ikävyyksiä. Kiltteyden eleet takaavat oman rauhan."

Hugon rinnastaisin kaikkiin näihin kaunokirjallisuuden ja elokuvien miehiin, jotka pihistelevät tunteissaan, antavat odottaa sanojaan, panttaavat vaivaantuneesti rakkauttaan kuin se olisi jotain joka voi kulua käytössä puhki. Mutta "Ester ei ollut sellainen, hän lykkäsi harvoin mitään. Paratiisi oli loogisesti pätemätön mitättömyys, sillä elämä oli kitkaa, ja kitka katosi vasta kuolemassa. Elämä koostui vain ainaisista pienistä nykyhetkistä, jolloin ei jaksanut tehdä sitä mitä halusi". Ester tekee heti asiat, jotka tahtoo ja voi tehdä. Hän ahmii nopeasti kaiken Hugoa koskevan tiedon ja haalii kaikki tästä kertovat lehtileikkeet, joita on saatavilla. Hän ei malta odottaa yhteydenottoa, vaan soittaa ja kirjoittaa itse, näkee paljon vaivaa tavatakseen Hugon. 

Ja tietenkin mitä epätoivoisemmin Ester yrittää lähestyä, sitä kauemmas Hugo karkaa. Hän ei kerro toisesta naisesta ja selittää myöhemmin loogisena perusteluna sitä, että silloinhan Ester olisi suuttunut ja toinen suhde olisi pitänyt lopettaa. "- Se on kauhean vaivalloista. Hugo kuulosti vilpittömän häkeltyneeltä." Hugo mieluummin luottaa siihen, että Ester oivaltaa toisen suhteen olemassaolon -- niin kuin oivaltaakin -- eikä miehen itse täydy vaivautua ottamaan kantaa asiaan, jolloin Ester jotenkin hoituisi itsestään pois päiväjärjestyksestä. "Hugo säästi vanhoja kellastuneita lehtiä mutta heitti hänet pois."

Hugossa ei imagoa ja egoa lukuun ottamatta ole mitään suurta tai jaloa, ja hänen taiteilijuutensa törmää omiin rajoihinsa, kun pitäisi käsitellä omaa tai toisten pelkoa. "Hän pelkäsi mitä saattaisi löytää, eikä siksi uskaltanut tutkia omaa sisintään voidakseen ymmärtää muiden ihmisten sisintä. Hän ei halunnut ymmärtää muiden sisintä, sillä siellä saattoi olla häneen kohdistuvia aggressioita tai syytöksiä." Kuvaava keskustelu käydään yhteisen yön jälkeen: 
"- Aamiainen on muutakin kuin ruokaa, Ester sanoi. 
- Aamiainen on energiaa, jolla jaksaa lounaaseen, Hugo sanoi. 
Ester näki, että Hugo halusi lähteä. Siksi hän ei yrittänyt enää suostutella sanoessaan: 
- Ei. Se on muutakin kuin energiaa. Juuri siksi sinulla on kiire pois."
Energiaa, jolla jaksaa lounaaseen? Juokse jo, Ester!

Hugo on epäilemättä saanut aikaisemmin osakseen riittävästi itseensä kohdistuvia syytöksiä. "Riittämättömyys oli luutunut ja muuttunut naisiin kohdistuvaksi abstraktiksi inhoksi -- aina ne olivat vaatimassa rakkautta vaikka hänellä oli tärkeämpääkin ajateltavaa -- hän inhosi naisten lepertelyjä ja lasson lailla heitettyjä omistushaluisia vaatimuksia joita he aina puolustelivat rakkaudesta sykkivällä sydämellään." Niinpä hän on lakannut välittämästä ja omaksunut ihmisyksilöiden yläpuolelle kurkottavan taiteilijan imagon: "- Se on pelkkä konventio, että pitäisi olla rehellinen ja avoin ja puhua kaikesta." Niin kuin tämä kirja, myös Hugo luo itse sääntönsä, joita vuorovaikutuksessa soveltaa.

Joinakin käsittämättöminä hetkinä -- mukavuudenhalua, menetyksen pelkoa? kolhu itserakkaudelle? -- Hugo koettaa vähäisesti lähestyä Esteriä. "Ester ilahtui tajutessaan, että Hugo yritti tahallaan vetää häntä puoleensa täsmällisillä pikku viittauksilla heidän yhteiseen menneisyyteensä. 
- Ruoka oli punertavaa. 
- Siinä oli paprikajauhetta, Ester sanoi. - Mielenkiintoista, sinä muistat silmillä. Olet tosiaankin läpikotaisin kuvataiteilija. Minä muistan yleensä korvillä, silmillä vain tekstiä. Muistan myös joillakin muilla ruumiinosilla."
Esterin ja Hugon tuskallinen tanssi vaatii toteutuakseen aina samana pysyvän välimatkan, ja kun Ester hetkellisesti pääsee irtautumaan Hugosta, tämä ilmaantuu takaisin Esterin elämään. "Sisimmässään Ester tiesi, että kun vaatimukset ja syytökset lakkaavat, vastarinnasta tulee saman tien turhaa ja etulyöntiasemasta heikkoutta. Haluttomuus muuttuu menetykseksi, vastahakoisuus epäröinniksi. Mutta ei kuitenkaan niin voimakkaaksi, että Hugo olisi kutsunut hänet takaisin."

En ole vielä lukenut kirjaa loppuun. En hetkeäkään usko, että tiedossa olisi perinteistä onnellista loppua. Näyttää siltä, että Esterin onni voi olla saavutettavissa vain ilman Hugoa. Hugo taas on koko ajan aivan yhtä onnellinen.