Piirrät maahan ensimmäisen viivan

Opetin eilen pikku t:tä lukemaan. Hän on rakastanut kirjaimia jo yli kaksi vuotta, s.o. vähän alle kaksivuotiaasta, ja päivänä muutamana hän kirjoitti magneettikirjaimilla takaperin IKSOIKR. Eilen hän luetteli kirjaimet sanasta IHMINEN. Arvelin, että voisin vähän kokeilla kepillä jäätä. Ihan vain pikkuisen prepata. Ei toki painostaa äidillisessä pätemisen tarpeessani, vaan vain ihan hiukan...

Olin kuullut joskus, että koulussa ei enää opetettaisi tavaamista vaan enemmänkin kirjainten muuttamista äänteiksi liu'uttamalla niitä ääneen - piti paikkaansa tai ei, se tuntui helpoimmalta tavalta aloittaa. Tuhersin siis sängyn laidan yli paksulla tussilla lattialla olevalle isolle paperille sellaisia sanoja kuin MOPO, PUU ja EI. Ensin ihailimme ja tunnistimme kirjaimia, sitten "ääntelimme" ne yhdessä vähän kerrallaan läpi hitaasti mmmmmmmmoooooooop... Liiankin hitaasti, koska loppuun päästyämme pikku t:llä ei ollut yleensä aavistustakaan, mitä olimme puuhanneet tai miksi. Mutta aina välillä joku sana aukesi, ja hän tajusi sanoneensa sen juuri ihan itse ääneen. EI oli tarpeeksi lyhyt sana, jotta hän lipsautti sen melkein huomaamattaan.

Pikku t:n kärsivällisyys oli lyhyt, mutta koetin saada hänet käsittämään, ettei tarvitse kuin "äännellä" kirjaimet ja kuulla, kuinka oma suu kertoo, mitä paperilla lukee. Nelikirjaimisissa sanoissa kolme meni yleensä hyvin, viimeisen kanssa piti auttaa ja kannustaa kauankin. Jos minulla olisi jonkinnäköistä kasvatustieteellistä koulutusta, tietäisin luultavasti syyn tähän ja ymmärtäisin, miksi jotkin äänneyhdistelmät tai rakenteet ovat vaikeita. (Logopediaa tuli joskus vähän luettua sentään, mutta tuota.) 

Toki pikku t yritti usein arvata, mitä sanassa lukee. Meillä kun ei ollut perinteistä aapista lähistöllä, kuvan katsomisella ei voinut huijata. Hän myös koetti saada minut kertomaan, mitä kirjoitin. Minä yritin saada hänelle jakeluun, että kirjainten katsominen ja itse lukeminen on helpoin tapa saada sanasta selvä. Koska hienomotoriikka ja kynätyöskentely eivät varsinaisesti kuulu pikku t:n vahvuuksiin, olen hyvilläni siitä, että meillä on magneettikirjaimia, ja itse asiassa olemme myös - Vuoden äiti -palkinto tänne! - harjoitelleet saksien käyttöä leikkaamalla kirjaimia lehdistä. Niillä ja tietokoneella sopii kirjoittaa, lukea ja opetella viestintää jo hienomotorisia valmiuksia odotellessa. (Samasta syystä olen jossain määrin kiinnostunut vauvaviittomista - ihmisten välistä vuorovaikutusta jo ennen varsinaisen ääntöelimistön kehittymistä sanoilla puhumiseen sopivaksi!)

Välipalalla pöydän ääressä sitten luimme sellaisia sanoja kuin LIMONADI, OMENA ja HARTWALL.