Minulla näyttäisi olevan harrastus, ihan oma. Laulan nimettömässä, vaatimattomassa ja aivan liian harvoin kokoontuvassa lauluyhtyeessä feministijärjestön tiloissa ja siunauksella. Meillä on järkyttävän hauskaa. Ketään ei hävetä laulaa stemmaa yksin tai kahdestaan kovalla äänellä. Jos laulaa pieleen, sopii nauraa yksin räkäisesti ja laulaa sitten oikealla sävelellä: "Ai siinä oli kertauuuuuus?" Onneksi meillä on juuri nyt ihana uusi kappale Runebergin runosta Sorg och glädje, jossa käytetään usein sanaa "sori". Sille on käyttöä.
Me osaamme lukea riittävästi nuotteja ja laulaa suunnilleen puhtaasti, joten meitä voi alkaa koulia yhtyeeksi. Ja meitähän koulitaan. Kenenkään lauluääni ei ole yksinään kummoinen, mutta kelpaa kyllä porukassa. Ohjaaja on sopivan vaativa. En haluaisi vetäjän tuhlaavan kallista ja harvinaista lauluaikaa löysäilyyn ja turhuuteen. Teetä ei totisesti ehditä juoda.
Ohjaajamme mielestä ruotsi on erityisen sopiva kieli laulettavaksi. Minulla ei ole tästä varsinaisesti mielipidettä, vaikka se kieli on tuottanut ylimääräistä päänvaivaa jo muutamassa kappaleessa. Huomaanpa silti, että ruotsiksi laulaminen historiallisessa miljöössä (järjestöllä on vankka porvarillisen ruotsinkielinen tausta) tuntuu jotenkin ihan sopivalta. Lauloiko Lucina Hagman täällä? Lauloiko hän ruotsiksi?
Kappaleemme ovat tietysti moniäänisiä ja aika vaativiakin, mutta erinomaisen palkitsevia, kiinnostavia ja kauniita -- mitäs helvettiä! Voiko laulaminen olla sellaista? Ei kouluaikoina vain. Ja silloin tiedettiin kyllä, ketkä saivat laulaa ääneen ja keiden taas kuului hävetä itsensä hengiltä, jos oma ääni kuului vahingossa pakollisessa kuorossa läpi. Note to self: ei ikinä omia lapsia musiikkiluokille. En olisi uskonut, että jonakin päivänä (tänään) alkaisin tuntea omituista kiinnostusta jopa siihen aivan hirveään musiikin teoriaan.
Sali, jossa harjoittelemme, on akustiikaltaan kiva ja kuulostamme parhaimmillamme tosi hyvältä. (Minusta on ihanaa puhua "meistä" ja tarkoittaa sillä välillä muuta kuin perhettä tai nettiyhteisöjä.) Aluksi avaamme ääntä ja valitamme, sitten ohjaaja puhuu hieman vatsalihaksistamme. Otamme nuotit esiin ja valitamme hieman lisää siitä, miten kehnoja olemme. Nauramme kovaa. Laulamme ensin huonosti, sitten paremmin. Sitten kaksituntinen yhtäkkiä loppuu, ja tekisi mieli valittaa vielä hieman, koska kerran--kaksi kuukaudessa ei ole riittävän paljon laulua. Kikatamme hälytykset päälle arvohuoneistoon, kikatamme itsemme äkkiä ulos pimeitä rappusia, ryntäilemme tahoillemme laulamaan sisäänpäin metrossa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti