maanantai 10. syyskuuta 2012

Vanha kaupparatsu muistelee

Harrastan nykyään syömistä ja nukkumista, joten alan jopa olla aika iloinen! Ja lisäksi olen juuri juonut kahvia!!!11 Juuri nyt pitäisi olla tekemässä gradua ekaa kertaa kunnolla moneen viikkoon, mutta sen sijaan hyväksikäytän T+t:n sinisilmäistä uskoa ahkeruuteeni -- he ovat pihalla poissa häiritsemästä inspiraatiotani. Noo, sehän minulla juuri on... Olen nimittäin sisustanut. 

Sain eilen innoitusta kaverin tupareista: pariskunnan (ei lapsia eikä siis myöskään leluja, ruokatahroja, mitään haisevaa tai kahta kuivaustelinettä täynnä kosteita vaippoja) Hoas-kaksio oli valtavan tilava ja kaunis. Kalusteet olivat vanhoja ja yhteensopivia, kaikki näkösällä olevat tavarat arvokkaita vanhoja koriste-esineitä (sikaisoja Karhula-lasipurkkeja täynnä sopivanvärisiä lankakeriä jne.) ja tavaroita, joilla On Historia. Rumat esineet olivat kaiketi kaapeissa ja tyylikkäissä arkuissa. DVD-leffoja ei ollut, eikä minkäännäköistä telkkaria.

(Vasta kotona tajusin, että kirjojakaan ei muuten ollut. Mutta toisaalta kirjasto on keksitty, joten tällä perusteella päätelmiä kenenkään lukeneisuudesta ei voi tehdä.) Seinillä ei ollut paljoakaan silppukoristeita, vaan vain muutamia taidolla valittuja ja aika isoja esineitä. Kaikki oli jotenkin tosi... aikuista? Ja tietenkin kyse oli tupareista: 1. taloon on juuri muutettu, ja prosessin aikana on epäilemättä hävitetty kaikki vähänkin turha ja/tai ruma, 2. mitään ei ollut vielä ehtinyt kertyä minnekään, ja 3. juhlia varten oli epäilemättä paniikkisiivottu.

Tulin kotiin ja tiesin mitä tehdä. Koska olen hiljan vuokrannut kirpparipöydän kilometrin päästä kotoa, minulla on paikka kaikelle poistettavalle, ja ennen kaikkea taloudellinen motiivi hävittää kaikki turha. Vaikka olen kaksi tai kolme kertaa tänä kesänä jo tehnyt kaappien suurtyhjennyksen ja laittanut kaikenlaista kiertoon, sitä tavaraa riittää aina vain.  Eilen illalla onnistuin kaivelemaan ison Ikea-kassillisen (täyden!) irtokamaa, lähinnä koriste-esineitä ja cd- ja dvd-levyjä. Päätin nimittäin muuttaa rahaksi melkein koko kokoelmani kahta viimeksi mainittua. Vain poikkeuksellisen hyvät tai poikkeuksellisen vaikeasti muualta käsiin saatavat levyt jätin itselleni. 

En ole aikaisemmin luopunut levyistäni, koska en ole ilmaiseksi halunnut niitä lahjoittaa, kuten voi vaatteille tehdä, enkä ole todellakaan jaksanut ajatella netissä myymistä. Vasta hinnoitellessani ("YUP-kokoelma, 25 euroa") tajusin yhden asian. Kirppispöydälläni ei ollut pari tuntia aikaisemmin tarkistaessani ollut enää yhtään T:n (halpistoiminta)elokuvaa. Ne oli kaikki ostettu! Kyllä motivoi.

Koriste-esineet saivat lähteä. Melkein kaikki. Tyhjentelin seiniltä kortteja, lehtileikkeitä ja valokuvia, roskiin, muistolaatikkoon ja kirpparille pussikaupalla myytäviksi. Tyhjille seinille ripustelin tänä aamuna kauneimpia vaatteitamme, itsetehtyjä kahden sukupolven villa-asuja, kastemekkoja, juhlamekkoja asusteineen, tiedätte. Sisustuslehtityyliin. Ne melkein jopa vievät huomion aivan hirveän näköisistä, sinitarratahraisista ja kuluneista valkoisista seinistä. Nyt huoneiden tyyli on paitsi yksinkertaisempi ja miellyttävämpi, myös ehkä vähemmän persoonallinen, ja ehdottomasti vähemmän lapsellinen. Olinkin kyllästynyt teini-iästä muistuttaviin kollaasityyppisiin seinäkoristeluihin.

"Luotan siihen, ettei myyntiin mene minun sinulle ostamiani lahjoja", sanoi T ja katsoi minua pistävän tutkivasti. Kiemurtelin hiukan. Voin kertoa, että jos olet tuttavani, siinä kassissa on aivan varmasti juuri sinun antamiasi esineitä. Koetan ajatella, että muistot eivät ole kiinni materiassa. Ei elämä katoa, vaikka tavarakuormaa pienentää. (Ja saa rahaa siitä.) Jatkuvasti tiellä oleva ja sen vuoksi harmia aiheuttava esine ei ehkä edes tee mitenkään hyvää mielikuvalle sen antajasta.

Aikaisemmin moni asia on estänyt myymästä tavaroitani: Ei ole ollut oikeanlaista tilannetta tai paikkaa, missä myydä suhteellisen pienellä vaivalla. Huutonettiin kuvaaminen on iso vaiva. En ole halunnut lahjoittaa arvokkaita tavaroita ilmaiseksi, niin kuin vanhoille vaatteille voi vielä tehdä (ja olen tehnytkin). Ja olen ajatellut, ettei minulla ole mitään, mistä kukaan haluaisi maksaa. Ristiriitaisia ajatuksia, jotka ovat asuneet päässäni eri aikoina. Nyt kun tuohon lähelle avattiin kirppis, päätin ensin huolehtia siitä, että sillä riittää myyjiä ja asiakkaita. Vasta sitten ajattelin, että saattaisin ehkä todella hyötyä siitä itsekin! Ja nyt tuntuu, ettei näy loppua tavaravirralle minulta poispäin. Tämä on melkein koukuttavampaa kuin tavaroiden ostaminen!

Tavaroissa on kerrostumia. Kun on aika laittaa kiertoon jotakin, aloittaa siitä kaikkein ilmeisimmästä ja päällimmäisestä kerroksesta materiaa -- siitä, jolla on kaikkein vähiten käyttöä tai muistoja tai tottumuksen kasvattamaa välttämättömyysarvoa. Sen jälkeen, kuten nyt kun luulin jo tyhjentäneeni kaiken, on vähän tarpeellisempien, ehkä vanhempien ja pidempään käytössä olleiden tavaroiden vuoro. Haluanko yhä omistaa tämän? Selviäisinkö ihan hyvin ilmankin? Selviäisinkö paljon paremmin ilman? Mitä syvemmälle mennään, sitä henkilökohtaisemmaksi homma muuttuu. Kysymys alkaa olla tärkeistä, kauniista, muistettavista ja rakkaista tavaroista, jotka eivät ole enää tavaroita. Ne ovat melkein ihmisiä. Ne voi huoletta jättää kotiinkin. Mutta voi myös olla mielenkiintoista kokeilla luopumista. 

Ehkä ihmisetkin voi jakaa kahteen ryhmään. Yhdet säästävät esineitä siltä varalta, että niitä tarvittaisiin joskus. Heillä on mielenkiintoinen ja muistorikas koti, joka tosin on luultavasti jo peittynyt entropian alle. Se koti on myös mahdollisesti kaukana kaikesta, koska sen on oltava iso. Mutta he pärjäävät itsenäisesti vaikka mitä tapahtuisi, eikä heidän tarvitse ostaa kovinkaan usein mitään uutta. Ainakaan, jos tavarat eivät huku kaaokseen. Muodit ja omien mieltymysten vaihtelu eivät piinaa tai edes kiinnosta heitä lainkaan. He paheksuvat ihmisiä, jotka myyvät lastenvaatteita, joille ei juuri sillä hetkellä ole käyttöä. Siis kyllähän ne nyt pitäisi ymmärtää säästää seuraavalle! Ainako pitää olla rahan ja tavaran virtaamassa suuntaan tai toiseen! Eikö ole mitään pysyvää! 

Ja sitten ovat toiset. Heillä on pieni, mutta silti jotenkin tilava koti, jossa on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos jotain tarvitaan, se ostetaan, ja myydään tai annetaan eteenpäin, kun ei enää tarvita, ei vaikka odottelu- ja varastointiaika laskettaisiin vain muutamissa vuosissa. Kirpputorit ovat tuttuja, samoin nettimyyntipaikat ja alennusmyynnit. Raha ei ole ongelma, ei ainakaan yhtä iso ongelma kuin liika tavaramäärä olisi. Muistoja ei sidota tavaroihin, eikä kaikella välttämättä ole Historiaa. Tai se historia voi olla kertynyt enimmäkseen edellisten omistajien luona, eikä sitä ehkä tiedetäkään. Muistot on kenties kirjoitettu tiiviisti tai valokuvattu talteen ennen katoamista. Ehkä ei edes sitä. Ehkä toiset vain luottavat siihen, että tärkeät asiat pysyvät ja uutta tapahtuu ja luodaan koko ajan. Ehkä toiset vain luottavat.

2 kommenttia:

Sushi kirjoitti...

Mua ihmetyttää eniten, miten jollakulla on aikaa seuloa tavaroitaan, siinähän on hirvee vaiva ja se liittyy mun mielikuvissa liian kiinteesti siivoukseen (huone imuroitu viimeks ehkä kesäkuussa...) Paljonkin tavaraa sisältävä asunto voi kai pysyä järjestyksessä sillai, että sinne ei aktiivisesti haali uusia asioita ja ennen kaikkee niin, että useimmin käytetyt tavarat on helpoimmin saatavilla ja vähiten käytetyt syvemmällä kaapeissa.

Tota lastenvaatteiden myymistä en kyllä ymmärrä ollenkaan, jos toiveissa on saada joskus lisää lapsia. Lastenvaatteethan on sulosia ja kalliita ja kasvava lapsi käyttää yhtä vaatetta niin ohikiitävän hetken, ettei siihen ehdi mitenkään kyllästyä, ellei se sitten oo tosi ruma ja epäkäytännöllinen. Ylipäätään jos on oletettavaa, että jotain joutuu ostaan uudestaan, siitä ei musta kannata luopua, ettei joudu kertaan työvaiheita. Tää vertautuu siihen, että astioiden paikka on kuivauskaapissa eikä kaapissa ja ruokailuvälineiden kuivaustelineessä eikä vetolaatikoissa; ylimääräset siirrot on tarpeettomia. Kokemusperäisesti sanoisin lisäks, että toiseen kertaan ostaminen tulee kalliimmaks kun alkuperäsen säilyttäminen, vaikka myiskin originaalin ja ostais seuraavan kappaleen käytettynä. Mutta rahaakin suurempana säilytykseen kannustavana tekijänä on kyllä toi vaivan välttäminen.

Musta luottamukseen voi viitata pikemminkin säilyttäminen kun kierrätykseen vieminen sikäli, että jos on jo joskus arvioinu jonkin esineen tarpeelliseks, voi luottaa siihen arvioonsa tulevaisuudessakin. Toki välillä tilanteet muuttuu ja täytyy arvioida uudestaan. Siitä oon jokseenkin samaa mieltä, että pelkän tunnearvon takia tavaroita harvoin kannattaa säilyttää. Mutta itse arvioin aina tavaroiden käyttöarvoa, esim. "tarviinko siveltimiä -> en just nyt mutta joskus ois kiva taas maalata -> voinko maalata jos niitä ei oo -> en -> tarviiko niiden olla juuri nämä siveltimet -> ei -> no ostanko uudet sitten kun tarviin -> en todellakaan, koska VIHAAN SHOPPAILUA -> säästän siveltimet. Eli esineet ei oo välttämättä kuin rakkaita ihmisiä, vaan vähän niinkun työkavereita tai alaisia, joskus etäisiä, joskus hyvinkin tarpeellisia.

Kuka kumma ne halpistoimintaleffat osti!!!1 Muistan kun tarjosit niitä ilmaseks. :D

Inana kirjoitti...

Aukotonta päättelyä! En muista tarjosinko juuri noita ilmaiseksi vai jotain muuta, luullakseni T:n varasto on pohjaton.