perjantai 22. kesäkuuta 2012

Graadu! graadu! rakkaus tai kuolema, jotain jotain jotain jotain, hahhahhahhahhaa, hei!

Kerronpa gradauksestani. Aloitin graduni tuossa reilu vuosi sitten vapun tienoilla, lainasin nimittäin kesän ajaksi sulkeutuvasta kirjastosta (!) muutamia luettavia. (Lainasin myös laitoksen arkistosta yhden lisensiaatintyön, joita ei oikeasti anneta opiskelijoille lainaan. Se on mulla vielä. Arkistoaikuinen - mikä se titteli nyt oikein olikaan - vihjaisi tuossa vähän aikaa sitten: "Hirvittää häiritä flow'tasi, mutta onko se Tainion lisuri vielä sulla?") Innostuin keksimästäni keskustelunanalyyttisesta aiheesta ja kävin kerran pari juttelemassa professorin kanssa. Sitten, tuota noin, olikin jo syksy. 

Aloittelin aineistonetsintää (ainoana kriteerinä oli, että arkistosta haettavan keskusteluaineiston täytyy olla valmiiksi litteroitua, koska olin kyllästynyt siihen hommaan) ja sen sellaista. Varustin itselleni ison, epäergonomisen laukun, jonka täytin mainituilla kirjoilla (avaamatta) ja T:n vanhalla tietokoneella vuodelta 2006. Siinä ei ollut aluksi edes Wordia. Menin kirjoittamaan taloyhtiön kerhohuoneelle pihan toiselle puolelle kellariin, pesutuvan viereen. Siellä oli kylmää ja epäviihtyisää, mutta valtavan iso tyhjä pöytä, mukavahko tuoli ja sitä paitsi paperiton vessa vakiintuivat pikku hiljaa juuri minun käyttööni.

Syksy ja talvi kuluivat kaikenlaisessa vähäisessä puuhastelussa, ja onnekseni kirjoitin koko ajan gradupäiväkirjaa, että on sitten mitä vanhana muistella... not. Tein lähinnä sellaisia muistiinpanoja kuin "ota ensi kerralla tohvelit" ja "lisää teetä" ja "VESSAPAPERIA". Seminaarin alkaessa tammikuussa minä olin luullakseni pisimmällä ryhmästä, vaikkei tekstiä montaa sivua ollutkaan. Sitten lopputalven ajan puristin tekstiä irti itsestäni, menin välillä paniikkiin hienoista kritiikkiä saaneen aineistoanalyysiluvun kanssa ja keskityin vain lähdeteosten lukemiseen ja mekaaniseen teorialuvun kirjoittamiseen. Ja sivumäärän kasvattamiseen keinolla millä hyvänsä.

Sijaisuuksia tehdessäni olen ehtinyt kokea, miltä oppilaiden ainekirjoitus opettajasta tuntuu: toisin kuin oppilaan näkökulmasta, sivumäärä ei todellakaan ole se olennainen juttu, ei myöskään arvosana (joskus tietenkin väsyy pinoa lukiessaan, ja sitten toisia tulee arvioineeksi tarkemmin kuin toisia). Sisältö on, ja se, onko kirjoittaja ylipäänsä ymmärtänyt mitään opetettavasta aiheesta, ja onko tekstiä mukava lukea.

Ja silti minä huomaan ajattelevani hyvin lapsellisesti ja oppilasmaisesti: jos teen vaikka heiveröisiä ja pakotettujakin viittauksia tarpeettomiin lähdeteoksiin, lähdeluettelo kasvaa ja leipäteksti lisääntyy ja näytän siltä kuin olisin tajunnut! Jos satun törmäämään graduohjaajaani yliopistolla tai muualla, kauhistun hetkeksi ja kuvittelen, että juuri minun graduni meneillään oleva vaihe ja hänen ponnekas opettajanroolinsa siinä kiinnostaa häntä joka hetki enemmän kuin mikään muu työ tai enemmän kuin vaikka ystävällinen small talk kanssani.

Tosin juuri nyt en kauhistuisi, vaikka tapaisinkin ohjaajani: minulla menee tämän homman kanssa varsin hyvin. Sain ohjaajalta hyviä vinkkejä ("jäsennä analyysiluku prototyyppisten ja epäprototyyppisten esimerkkien mukaan", "ai sinulla on jo ajateltuna kaikki, no miksei se sitten lue tässä?"), joiden avulla pääsin eroon koko kevään jatkuneesta puuhasteluvaiheesta. Oli tuntunut, etten saa mistään kiinni ja aineistoni ei tottele, teoriani ei toimi eikä mitään teoriaa edes saisi keskusteluntutkimuksessa ennestään olla. Tietysti pitäisi vain kuunnella autenttista keskusteluaineistoa ja kunnioittaa sitä eikä kuvitella, että voi pakottaa sen taipumaan omien ennakkoluuloj-oletustensa mukaan. 

Aloin siis saamieni ohjeiden mukaan työstää tekstiä: poistin pahimmat tieteelliset mokat (mm. kaksi kertaa olin nähnyt hyväksi yrittää arvata, mitä keskustelussa voitaisiin seuraavaksi sanoa, jos ja jos, ja sitä ei saa tehdä), varasin keskustakurjastosta syksyksi kirjat, joita suositeltiin ja jäsensin analyysiluvun uusiksi. Sepä auttoi. Aloin sijoitella esimerkkejäni kahteen luokkaan, teoriaani (som edelleen virallisesti icke är) tukeviin ja sitä vastustaviin, ja tajusin yllätyksekseni, että aineistoni tukee ennakko-oletustani. Näyttäisi siis siltä, että paitsi että olen oikeassa, myös voin esitellä todisteita siitä! Tieteellisesti! 

Läpi tämä tulee menemään, ja nyt alan jo toivoa enemmän kuin sitä lubenteria, johon olin vaatimattoman katseeni kohdistanut tähän mennessä. (Siihen ja tiedekunnan vaatimaan minimisivumäärään, 60:een.) Nyt tuntuu, että kolmen-neljän tunnin rupeama kahdesti viikossa riittää aivan hyvin ensi keväänä valmistumiseen, ja pahin on oikeasti ohi. Talvi on näköjään salakähmäinen viholliseni tässäkin. Nyt pitää vain naputella mukavasti esille kaikki se tieto, joka on jo olemassa juurikasvuni alla. Minä tiedän, että se on siellä!

Olen hakenut laitoksen gradut valmiiksi -stipendiä loppuvuodeksi, mikä tarkoittaa sitä, että saatan päästä yliopiston metsätutkimusasemalle (?) viikon täysihoitoon ja rauhaan tekemään graduani keskellä ei mitään, vain joidenkuiden muiden (!) tutkijoiden kanssa. Kahtakin viikkoa olisi voinut hakea, mutten tietenkään voi olla niin kauaa poissa silloin vielä alle kolmivuotiaan pikku t:n luota, ja muutenkin. Viikkokin on hyvin paljon, vaikka pikku t onkin kotona ison T:n kanssa. Tosin realistisesti ajateltuna sen viikon aikana (kuten koko syksyn, jos saan erään osa-aikatyön) luultavasti välillä myös turvaudutaan pikku t:n vuorotteluvapaalle jäävän ukin, mystisen Ankki-Unkin hoitoapuun.

On hauskaa, kun voi vaahdota gradustaan ympäristölleen. Se on samaan aikaan henkilökohtainen ja yleinen, kiinnostava ja vieläpä asiallinen aihe, jonka kanssa ei oikein voi tehdä sosiaalisia mokia ainakaan saman alan ihmisten kanssa. Voisin aivan hyvin kuunnella enemmänkin muiden ihmisten gradu- ja väitöskirjapuheita, mutta moni pitää niistä mieluummin ajatuksensa itsellään. Lieneekö tervettä itsekritiikkiä, joka minulta siis puuttuu, vai kyllästymistä ja ahdistumista aiheeseen?

Sopii sitten ensi vuonna E-thesistä selailla. Siellä tavataan.