Teksti, joka alkaa rytmistä ja päätyy luovuuteen ja taas rytmiin

Tiedostan olevani musikaalinen. Olen kiinnostunut rytmeistä -- tosin tajusin sen vasta vuosi tai pari sitten -- ja siksi olen erikoistunut keskusteluntutkimukseen ja niin innoissani ja suorastaan etevä tauoissa ja painotuksissa keskustelulitteraateissa, siksi tykkään pilkuista, siksi tanssin, siksi uin, siksi jään usein miettimään pieniä nyansseja, jotka musiikissa syntyvät jostain ovelasta rytmikuviosta. 

Eräs rytmiasia on, että olen, kuten tunnettua, juuri ottanut uimisen haltuun -- sillä tavalla kuin ihmiset ottavat haltuun asioita, joita on ennen käytetty heitä vastaan, sanoja (ämmä, nigger), paikkoja (Kaisaniemen puisto), ilmiöitä (tämä kaunis kuva) -- omaksuvat röyhkeästi käyttöönsä ja päättävät itse, mitä niillä tekevät ja kuinka niitä käyttävät. Joka kerta altaan päässä, kun päästän irti oljenkorrestani, tangosta, jossa roikkumisesta on jäänyt mustelma kämmenselkään, ja heittäydyn kloorinmakuiseen veteen, tunnen pientä uhmaa. Ok, en siis osaa oikein vieläkään uida (minulla on, kuten viimeisellä kurssikerralla eilen kuulin, harvinainen taito rytmittää rintauinti väärin), ja ok, kloorivesi nenänielussa tuo kivun lisäksi voimakkaita tunnemuistoja ala-asteen kammottavista uimatunneista, mutta heittädyn yhtä kaikki veteen silmät auki ja riehun kaikilla raajoillani, kunnes hapenpuute alkaa kauhistuttaa liikaa, ja joudun ajattelemaan hetken vain perheenäidin hengissäpysymistä tekniikan kustannuksella. 

Eilen tunti loppui (juuri ennen kuin sain tietää tästä rintauintijutusta) siihen, että opettaja käski kaikkien uida niin paljon kuin pienessä ajassa ehtisivät. Vaikka uskoin olevani jo 25 metrin jälkeen pohjattoman väsynyt, jaksoinkin uida paljon, ja saavutin upean flow-tilan (jos ilmaus sallitaan tässä yhteydessä). Siihen on siis pyrittävä myös yksin uidessa. Veden alla on ehkä vaikea hengittää, kuten sanoo Ultra Bra, mutta siellä näkeminen ja liikkuminen tuntuu hienolta. -- Seuraavassa kappaleessa palaan ymmärrettävämmin takaisin musikaalisuusaiheeseeni, kas näin:

Tänään keskustelin erään henkilön kanssa 45 minuuttia luovasta toiminnasta ja siitä, miten monelta luovuuden alueelta olen tullut suljetuksi tai itse sulkenut itseni ulos. Esimerkiksi nyt tämä musiikki. Kävin 7 vuotta musiikkiluokkaa, ja lukiossa, jonne en enää musiikkilinjalle hakenut, olin muusikkojen ympäröimä. Ala-asteella erittäin oikeistolaisesti suuntautunut keski-ikäinen miesopettaja käytti meitä pieniä kuorolaisia suorastaan hyväkseen kierrättämällä meitä ympäri Päijät-Hämettä itkettämässä mummoja: lauloimme sotaveteraanikuoron kanssa Suomen laulua ja laahaavia virsiä. En muista meiltä kertaakaan kysytyn, mitä itse haluaisimme laulaa, eikä sellainen pälkähtänyt päähänkään meille lapsille. 

Tärkein oppimani asia musiikkiluokkalaisen aikanani oli, että keskinkertaiset ovat hiljaa, kun parhaimmisto esiintyy. Kaikki tiesivät, kuka soittaa mitäkin soitinta (minä en koskaan soittanut) tai kenellä on upea yksinlauluääni, ja heitä tuettiin. Muut eivät edes yrittäneet tuppautua niille alueille, joilla eivät olleet parhaita. Esityksissä nähtiin aina samat ihmiset. Jostain syystä tanssi ja me tanssijat (joita oli paljon) emme kiinnostaneet ketään. Osaan kyllä laulaa, ääneni vain ei ole vahva. Olen istunut läpi erinäisiä tunteja musiikin teoriaa, mutta en muista niiltä juuri mitään, koska olin äärimmäisen epämotivoitunut ja vihasin koko oppiainetta. Jälkeenpäin olen kuullut, että musiikkiluokkien ulkopuolella yläasteella olevien osa oli vielä lukiotakin karumpi: kaikki henkiset ja aineelliset resurssit ohjattiin Taiteilioille. Tämä maailma teki minusta herkkänahkaisen, ja kärsin hyvin helposti, kun havaitsen muusikkoja suosittavan ja musiikillisten ansioiden ylivertaisuutta korostettavan meidän muiden kustannuksella.

Toinen luovuusasia, jota uskallan tirkistellä vain paksun ja tuhruisen ikkunalasin läpi, on kuvataide, erityisesti piirtäminen. Suomessahan aikuiset eivät piirrä. Lapset piirtävät. Siinä ala-asteen lopulla tapahtuu muutos, kun nämä lapset tajuavat, ketkä osaavat piirtää. Taitavat jatkavat, muut lopettavat kuin seinään. Piirtäminen on asia, jota voisi opetella, mutta kuka opettaisi aikuista, jonka taidot ovat jääneet 90-luvulle? Olihan meillä siinä mainitussa taidelukiossa kuvaamataidon kursseja, mutta nekin oli varattu niille, jotka osasivat. Kenellekään muulle ei olisi tullut mieleenkään mennä nolaamaan itseään sinne.

Kolmas vielä. Luova kirjoittaminen ja kaikenlainen draama. Myötähäpeä musertaa, kun joudun lukemaan vertaisteni novelleja tai runoja, enkä ole 14 täytettyäni harkinnutkaan tuottavani sellaisia itse. En ymmärrä sitä muutosta, joka ihmisen pitää käydä läpi, että hän voi lakata kirjoittamasta suoria ajatuksiaan ja siirtyä fiktion puolelle. En ymmärrä, mitä lukijan pitää tehdä samassa tilanteessa -- siis ellei teksti ole peräisin jonkun oikean kirjoittajan näppäimistöltä. Fanifiktio on puistattavinta kaikista. Teatteri -- ei ikinä. En osaa eläytyä enkä tahdo. Nöyryytyksen pelko, tuo suurin pelko. Draamaan lasken myös larppauksen (äiti klikkaa tästä). Vääntelehdin häpeästä kun vain ajattelenkin itseäni hyppimässä Espoon metsissä puhumassa kirjakieltä 30 lukiolaiskeijun kanssa, joiden kaikkien nimi loppuu -elle.

Tänäinen keskustelukumppanini rohkaisi minua ottamaan haltuuni juuri näitä minulta kiellettyjä luovuuden ja itsensä toteuttamisen osa-alueita ja ehdotti, että menisin ainakin jonnekin seurakunnan taideterapiahenkisille kursseille. Ehkä menenkin. Olen myös kaihonnut vuosikausia laulutunteja. Ei kuitenkaan sellaisia ihan tavallisia, vaan jotain kokonaisvaltaisempaa äänenkäytön ja kehonhallinnan opetusta (70 euroa tunti, arvaan). Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että siitä olisi jotain muutakin hyötyä, vaikka mielenterveydelle. Kävin opiskelijan tekemän ilmaisen ääniterapian muutama vuosi sitten, ja se oli ihan hauskaa -- joskin olen yhä ja taas suunnilleen samassa pisteessä. Hengittäminen ja rentous ovat niin vaikeita toteuttaa. Aivan kuten uidessakin.

Muuten rytmeistä puheen ollen: rakastan tätä. Juuri nyt T kuuntelee sitä kuulokkeistani ja hymyilee.

"Typerä vesi!" hän huutaa.

Mikä vetää vettä henkeen, nieleksii ilmaa, törmäilee ja kikattaa? Minähän se olen ja uimakoulussa, tai niin kuin mieluummin sen ilmaisisin, aikuisten uimatekniikka 1 -kurssilla. Päätin toteuttaa unelmani opetella uimaan, koska mielessäni väikkyi kohtauksia kaikista niistä elokuvista, joissa ihmiset sukeltelevat kirkkaassa, aurinkoa läikehtivässä syvässä vedessä silmät auki (tosin meille annetaan se kuva, että ilman uimalaseja näkisi yhtä hyvin kuin kamera näkee vedessä, eikä silmien kipukaan välity, huijausta!) ja se on coolia ja helppoa. Kyllähän nyt aikuiset uida osaavat. Poljen siis kaksi kertaa viikossa seitsemän kilometrin päähän uimahallille iltamyöhään äitini vanhalla pyörällä, jossa edelleenkin toimii vain raskain vaihde (on kyllä turhauttavaa ja itsetuntoa syövää joutua taluttamaan ylämäet) ja saan hurjasti liikuntaa.

Ensimmäisenä päivänä olin myöhästymäisilläni, koska eksyin kunnolla (molempiin suuntiin), havaitsin kaverin (omien upouusina rikkomieni tilalle) lainaamat tummanharmaat uimalasit aivan väärän värisiksi läpinäkemisen kannalta, olin saada päänsäryn uimalakista, vihasin kömpelöitä räpylöitä ja lötköpötköjä ja uimalautoja ja muutenkin keskityin kaikkeen muuhun kuin uimiseen. Sittemmin olen löytänyt oikean reitin, oppinut käyttämään sinisiä laseja hämärässä uimahallissa, tottunut uimalakkiini (vaikka se kyllä häiritsee asioiden kuulemista), ymmärtänyt tulla paikalle ajoissa lämmittelemään välttyäkseni krampeilta jääkylmässä hallissa, tullut loistavasti toimeen muiden kurssilaisten kanssa ja harkinnut uuden uimapuvun ostoa -- minulla on kiusallinen tunne, että tuo kanssani raskauden läpikäynyt puku jotenkin... hulmuaa vedessä liiankin väljästi. Mutta näyttäkää minulle kaunis kokouimapuku -- en ole nähnyt sellaisia aikoihin missään muualla kuin päälläni.

Hallissa, jossa käyn, on kaksi isoa allasta: vanhempi, joka on vain viitisentoista senttiä minua syvempi (huvittelen joskus pomppimalla pohjaan ja ylös) ja jossa harjoittelemme, ja sitten se uusi, joka on viidettä metriä syvä ja vain toisesta päästä ja puolitoista metriä leveältä reunukselta matala. Yritin uida siinä kerran, mutta äkkisyvä pudotus, jonne vielä näin niillä uusilla laseillani, kammotti minua liikaa. Menin porealtaaseen tärisemään korkeanpaikankammoani. Muuten uimalasit, niin monimutkaiset ja hankalat kuin ne joskus päässä ovatkin, luovat päinvastoin suurta turvallisuudentunnetta veden alla. Jos näkee, missä on, ei pelota niin paljoa upota veteen kokonaan. Kyllähän sitä aina pinnalle pääsee, ja siihen asti voi vaikka katsella muiden jalkoja.

Tähän mennessä kahdeksasta kolmevarttisesta on kulunut puolet, ja olemme opetelleet kroolia selällään ja vatsallaan. Olen vaihteeksi odottanut liikoja, kun kuvittelin rupeavani täysinoppineeksi uimariksi näin nopeasti. Hengittäminen on yhä vaikeaa: jos pää ei olisikaan veden alla juuri silloin, kun tahtoo hengittää (tai suu ja nenä eivät olisikaan täynnä vettä pään ollessa vedenpinnan yläpuolella, mitä myös harrastan), ainakin hengityksen rytmi katoaa riehumiseen ja huitomiseen, happea täytyy haukkoa ja altaan päässä huomaa unohtaneensa hengittää ulos.
 
Viimeiset kaksi kertaa uimaopettajan söötti sijainen märkäpuvussaan on katsonut hienokseltaan hymyillen minuun päin aina puhuessaan juuri hengittämisestä -- tosin hän taisi hymyillä meille kauimmaisella tyttöradalla oleville muutenkin enemmän kuin aivan jalkojensa juuressa hukkuville eläkeläisille. Meitä on kurssilla toistakymmentä aikuista, taidan olla nuorimpia, ja uskoakseni ainakin viittä eri kansallisuutta. Tulin heti juttuun erään itseäni viitisen vuotta vanhemman naisen kanssa. Selvästi suunnilleen samantasoiset uimarit etsiytyvät toistensa seuraan ja samoille radoille. Koska olemme tiiviisti yhdessä, puolialasti, luonnonvoimien ja opettajan armoilla ja kuolemaisillamme hukkumalla tai turhautumiseen, ei välillämme ole kovinkaan suuria estoja. Muuan mekaanikko ja minä pidämme röyhtäilykilpailuja radan päässä. Takapuoleen tönäisy tai räpylä päässä ei häiritse ketään.