sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Hesarin pipojutun innoittamana

Aloin muistella vanhoja päähineitäni 1990-luvulta alkaen. En juuri koskaan luovu kerran hankituista päähineistä (enkä myöskään laukuista, joita on paljon), joten muistelu on helppoa.

Kaksi kertaa olen elämässäni maininnut vanhemmilleni vienosti toivovani jotakin tiettyä muodikasta esinettä ja saanut hämmästyä, kun keskustelunavaus on tuottanut välitöntä tulosta - kauppaan on marssittu siltä seisomalta. Molemmilla kerroilla kyseessä oli talvipäähine, joten voidaan epäillä, että vanhempani riemastuivat, kun pään palelluttaminen ei enää vaikuttanut olevan muodissa, ja käyttivät heti hyväkseen tilaisuuden vaatettaa lapsi lämpimästi. Olin luultavasti neljännellä tai ehkä viidennellä luokalla - häntäpipot olivat silloin in. Tiesin, ettei meidän perheessämme harrastettu muodin perässä juoksemista, mutta kerroinpa kuitenkin, että kaverillakin on "pitkä pipo". Parin tunnin päästä minullakin oli, muistan sen, se oli iskän kanssa Citymarketista valittu melko kirjava, tummasävyinen pipo, jonka takana oli sauma ja huipussa melko pitkä häntä. (Ei kyllä niin pitkä, että sen olisi kaulaan saanut, mutta riittävä kuitenkin.)

Toisen kerran vuoden, pari myöhemmin toivoin baskeria, koska niitä oli ns. kaikilla luokan tytöillä. Iskä ja minä kurvasimme hattuliikkeeseen, josta tulimme takaisin vaaleanvihreän baskerin kanssa. Olin taas onnellinen ja hieman hämmentynyt. Käytin baskeriani monta vuotta, kunnes se jäi pieneksi.

Nyt kun mietin, niin olen tainnut aina saada melko helposti tahtoni lävitse mitä tulee lämpimiin, järkeviin talvivaatteisiin. Seuraavaksi sain valkoisen baskerin, sittemmin aloin harrastaa hattuja (nekin olivat muodissa joskus, ja uudelleen muutama vuosi sitten). Käytän yhä välillä vaaleanvihreää fleece-kankaista hattua, joka taitaa olla pian kymmenen vuotta vanha. Kun ostimme sen (tällä kertaa äidin kanssa) Seppälästä ehdolla "panet sen sitten heti päähäsi" - oli kylmä talvi - kadulla käveli heti kaupan ulkopuolella vastaan toinen samanlainen hattu.

Useita talvia pärjäsin melkein ilman päähineitä: koska hiukseni olivat pitkät ja tavallisesti kiinni (miettikää nyt talvella takkuisia, sähköisiä hiuksia), en välittänyt sotkea kampausta kiskomalla päähän pipoa. Silloin kiedoin huivin päähäni (luonnollisesti erotuin nolkytluvun muotimassasta tällä valinnalla) tai käytin huppua. Nyttemmin ei ole enää tuota ongelmaa, mutta lyhyet hiukset sen sijaan menevät erittäin helposti lyttyyn päätä myöten pipon alla. Olen joutunut opettelemaan uuden puoliautomaattisen käsiliikkeen, jolla korjaan hiuksia pipon riisumisen jälkeen. (Sivumennen sanoen on hupaisaa seurata ihmisiä, jotka ovat kasvattaneet pitkät hiukset ensimmäistä kertaa elämässään - miten he esimerkiksi kokemattomasti riisuvat pipon ponnarilla olevien hiusten päältä vetämällä sitä eteenpäin - jolloin ponnari tietysti kärsii!)

Kerran kyllästyin siihen, etten omista yhtään pipopipoa, ja yritin ostaa Espanjan-matkalta (!) viininpunaisen virkatun myssyn. Mutta sen käyttö Suomessa jäi yhteen kertaan - se oli harva kuin kalaverkko ja ilmeisesti tekokuitua eikä lämmittänyt yhtään! Pari vuotta myöhemmin - jo lähes aikuisena - ostin kaupasta keväällä, halvalla, vihreän punaraitaisen pipon - se oli kiva, mutta katosi mystisesti parin vuoden käytön jälkeen. Luulen, että olen antanut ja sitten unohtanut (tai pelkästään unohtanut) sen Sushille, jolla olen nähnyt erittäin samannäköisen pipon. Pidä vain!

Yliopistossa annoin syntymäpäivälahjaksi itselleni 20-lukua henkivän hatun, joka on kylmä eikä suojaa korvia, mutta on silti yhä ylen hieno. Neljä vuotta sitten sellaiset hatut olivat yhtäkkiä muotia, ja muutettuani pääkaupunkiin hattukauppavalikoima oli tietenkin laajempi kuin kotipuolessa, joten...

Löysin eräänä vuonna HYY:n tavaranvaihtopöydältä ilmaisen vihreän pipon, jota olen taas tänä vuonna käyttänyt ahkerasti. Sekin on minulle rakas. Tosin sen käyttö voi nyt vähentyä, koska löysin eilen eteisen korista täysin unohtamani uusimman piponi - viheriänruskean häntäpipon! Ostin sen viime loppiaisena, jälleen kamalan kylmänä talvena, Tallinnan joulumarkkinoilta. Tällä kertaa hännät (2) ovat riittävän pitkät kaulaan kiedottaviksi, mistä ominaisuudesta nautin suuresti pari viime talven pakkaskuukautta. Seuraavaksi aion kokeilla, voisiko ne kietoa vauvan niskan taakse. Kun pikku t on nukahtanut kantoliinaan, olen kietonut kaulahuivini molempien niskan taakse tukemaan hänen päätään. Onnistuukohan sama noilla piponhännillä?

Olen alkanut jälleen ajatella baskereita.

perjantai 26. marraskuuta 2010

Feministinen saunaseura Vastarinnat!

Ei maar, on se tännekin kirjoitettava feminismistä ja kaupallisuudesta. Tulin ostaneeksi pilkkahintaan puoli tusinaa vanhoja, mutta vielä melkein ajankohtaisia Tulva-lehtiä, joita olen lueskellut jo neljä. (Jahas, lukeminen ei lopu: uusin numero tupsahti juuri eteisen lattialle. Ajattelinkin eilen, että viimeisen vuoden neljästä lehdestä on ilmestyttävä minä hetkenä hyvänsä!)

Olen myös keskustellut T:n kanssa kaupallisuudesta pari päivää: siitä, että itäeurooppalaiset lastenohjelmat ovat niin paljon parempia kuin amerikkalaiset, koska niiden tehtävänä on viihdyttää lapsia siinä, missä amerikkalaisten funktiona on addiktoida lapset kuluttamaan. Jälkimmäisten tapauksessa lelu- ja muu oheistuotesarja ilmestyy samoihin aikoihin kuin tv-sarja, ja vaikka avoin poliittisuus on pidetty lastenohjelmista tiukasti poissa, piilotettua keskiluokkaisen valkoisen heteromiehen politiikkaa löytyy niin, että saumat ratkeilevat.

Koska kaupallisuutta tunkee joka tuutista, on ihanaa välillä päästä siltä turvaan. Metsä on keksitty - äitini jaksaa muistuttaa, että jos lapsen päästää metsään, se ei oikeastaan muuta tarvitsekaan - ja jos viihtyy paremmin sisätiloissa, sekin onnistuu, vaikka pienellä vaivannäöllä. On joitakin paikkoja, joista löydän itseni uudestaan ja uudestaan. Yksi niistä on T:n työpaikka (sitä tarkemmin nimeämättä), jossa voin lukea monenlaisia (tai ei, yhdenlaisia: kaupallisia naisten-) lehtiä ja juoda kaakaota mukavassa tuolissa, jutella T:n kanssa ja hoitaa poikasta helposti, miellyttävästi ja ennen kaikkea ilmaiseksi. Toinen paikka on yliopiston lastenhoitohuone, jossa on tuoleja, pöytä, hoitopöytä, lehtiä ja leluja, mikro ja astioita - kaikkea, ovikoodin takana ja edelleen ilmaiseksi. Kaikenlaiset kirjastot ovat myös minulle rakkaita, sillä niissäkään ei tarvitse ensimmäiseksi kaivaa lompakkoa esiin, jos haluaa istahtaa huokaisemaan. Yliopiston kirjastojen liepeillä on toisaalta myös varsin opiskelijahintaisia kahviloita.

Yksi paikka on vielä: Naisasialiitto Unionin toimisto, Maikki Friberg -koti, Bulevardilla. Kun teen sinne jotain asiaa, paikasta huokuu rauha ja samanhenkisyys. (No jaa, on sieltä joskus henkinyt myös jotain vaikeasti määriteltävää ja lievästi epämiellyttävää, onkohan toimistolaisten työilmapiirissä jotain ongelmia? Nyt kun mietin, siellä en ole nähnyt juuri hymyiltävän. Ehkä mietin vielä, haluanko sittenkään sinne työharjoitteluun.) Huoneisto on ihana, vanha ja kaunis ja hellästi pidetty vanhassa asussaan. Kaikkialla on kiinnostavia esineitä: mappeja, paperipinoja (mitä niissä mahtaa lukea?), vanhoja Tulva-lehtiä, fanituotteita (myönnytys kaupallisuudelle), esitteitä, julisteita, ilmaisia vanhoja kirjoja. Viivyin siellä viimeksi melko kauan ja ehdin katsella ympärilleni huolellisesti. Kuinka kaunis paikka!

On myös henkisiä paikkoja, joissa tuntee olevansa turvassa, toivottu ja sopivanlainen. Tällaiseen paikkaan olen päässyt lukiessani mainittuja vanhoja ja uudempia Tulvia. Olen kerrankin riittävän hyvännäköinen ja ulkoisestikin riittävän naisellinen, mielipiteeni jaetaan ja ymmärretään. Lehdessä on hyvin vähän mainoksia, ja nekin vaikuttavat enemmän kannanotoilta, joten saan olla enimmäkseen rauhassa kaupallisuudelta (paitsi nyt kaikenlaisten aatteellisten fanituotteiden suhteen, joihin kieltämättä olen heikkona). Paperi on paksua ja himmeää, lehti on (varsinkin uudemmat numerot) esteettisesti poikkeuksellinen ja upea. Luen joka tekstin kannesta kanteen, jotta lukuelämys kestäisi kauemmin. Tietenkään en ole kaikesta samaa mieltä, koska kirjoittajia ja mielipiteitä on monta. Mutta puhumme samaa kieltä. Kerrankin voi olla haastamatta riitaa - kerrankin voi puhua omista feministisista epäonnistumisistaan: koska likapyykki pestään kotona, eikä politiikalle tee hyvää repostella ihmisten keskinäisiä mielipide-eroja ulkopuolisten kanssa, joutuu tavallisesti esittämään vahvampaa feministiä kuin onkaan.

On hyvä, että ihmisellä on monta kotia, monenlaisia.