tiistai 13. heinäkuuta 2010

Värimeemi: violetti

Sain violetin värin meemattavakseni, mutten löydäkään meemiä enää. Kirjoitan siis asioita, joita violetista tulee mieleen.

Violetti oli yksi lempi- ja käyttöväreistäni samoihin aikoihin kuin käytin sinistä, eli ikävuosina 11-16. Nykyään se on lähinnä outo ja vieras (kuten sininenkin). T sen sijaan tykkää siitä ja käyttää joitakin violetteja vaatteita. Siksipä väri tuokin mieleeni T:n. Nyt kun mietin, muistan ensimmäisen käsilaukkuni yli 15 vuotta sitten olleen violetti. Äiti antoi sen minulle. Hihnaan piti tehdä solmu, jottei se olisi ollut liian pitkä. Luulen, että olen myös joskus omistanut violetin lompakon. En kyllä ole asiasta aivan varma.

Jostain syystä juuri tätä tehdessäni violeteista asioista tulee ensimmäisenä mieleen munakoiso. Olen kyllä syönyt sitä joskus. Minulla ei ole siitä mielipidettä, paitsi ehkä se, että violetissa ruoassa on jotain hieman sairaalloista.

Käytin vielä tämän vuoden puolella violettia t-paitaa, joka oli ostettu Tarjoustalosta markka-aikaan. Se oli aikamoinen riekale, mutta jostain syystä joistakin esineistä on vaikea luopua.

Päiväpeitto, jonka päällä tätä kirjoitan, on violetti, toiselta puolelta tummempi ja toiselta vaaleampi. T valitsi sen. Makuuhuoneessa on lisäksi ruskeaa, oranssia ja luonnonvalkoista.

"T, sanopa jotain violettia!" "Tiivi-Taavi."

Värjäsin hiljakkoin vaatteita violeteiksi, lähinnä saadakseni kuntoon erään pilalle haalistuneen T:n paidan. Paita on edelleen pilalle haalistunut (mikä ei estä häntä käyttämästä sitä), mutta nyt meillä on myös kaksi oikein tyylikästä pyyhettä, joissa ei ollut enää vuosiin ollut oikeastaan mitään väriä. Värjäsin samalla eräitä muitakin vaatekappaleita vaihtelevalla menestyksellä. Jälkeenpäin pyyhkestä irtosi pesussa väriä muihin vaatteisiin, joista se ei lähde, ei niin millään. Ei tällä kertaa mennyt niin kuin Strömsössä...

Ala-asteen kässätunneilla valitsin aina ommeltaviksi violetin- ja aniliininpunaisen kirjavia, käsittämättömän karseita kankaita. Miten sellaisia on myyty, saati ostettu?

Rakas kolme vuotta sitten varastettu pyöräni oli violetti Helkama.

perjantai 9. heinäkuuta 2010

Tuomitsemisesta ja hyvistä ihmisistä

Olen lukenut erästä kirjeromaania pari päivää, enkä ole ehtinyt vielä kovin pitkälle (koska jokainen luettu sivu on kuin varastamista tenttikirjalta).

Kirjassa ainakin toistaiseksi vain sivuhenkilönä esiintyvällä Adelaide Addisonilla (neiti) on kristillinen luonne, joka suorastaan pakottaa hänet lähettämään muutamia tietoja päähenkilön uusista kirjeystävistä päähenkilölle - ei mitenkään mairittelevia. Eletään vuotta 1946, ja sellaisia asioita kuin kirjeystävien aviottomia lapsia ja kaikenlaista epäilyttävää käytöstä (kirjojen lukemista työnteon sijaan) on helppo paheksua avoimesti.

Adelaide Addisonista (neiti) rakennetaan varsin epämiellyttävä kuva kateellisena, katkerana juorukellona. Keskinäisissä kirjeissään päähenkilö Juliet Ashton ja muut luonnollisesti ruotivat keskenään A.A:n (nti) persoonaa ja käytöstä ("varsinainen maanvaiva", "hänelle hauskanpito on suurin synti"). Siinä missä A.A. (nti) merkitään pahaksi ja ikäväksi ihmiseksi (edelleen toistaiseksi, sillä olen tänäänkin lukenut sitä tenttikirjaa oikein ahkerasti, vaikka se on työlästä, enkä siis ole edennyt kuin neljännekseen kirjeromaanistani), muut henkilöt, joihin lukijan on tarkoitus samastua, merkitään miellyttäviksi ja moraalisesti ylemmiksi ihmisiksi. Ja kuitenkin he sortuvat itse aivan samaan: toisen ihmisen pahansuopaan arviointiin ja itsensä ylentämiseen!

Olen kohdannut saman tapahtumaketjun aikaisemminkin. Itse asiassa kohtaan sen säännöllisesti kaikenlaisissa tarinoissa, elokuvissa, kirjoissa. Samastuttava päähenkilö on hyvä, hänen "vastustajansa" paha, ja asetelma ei muutu kummankaan tekojen mukaan. Tässä tapauksessa muiden ihmisten tuomitsemisesta rankaistaan Adelaide Addisonia (neiti), mutta ei kirkasotsaista päähenkilöä tai hänen ystäviään, jotka suvaitsevat (paitsi mitä nyt vähän halveksivat A.A:ta). On tietysti vastenmielistä tajuta samastuvansa siihen, joka saa rangaistuksen tai saatetaan häpeään, mutta hyvät ihmiset kirjoissa saavat minut usein tuntemaan oloni hiukan epämukavaksi, aivan kuin olisin tunkeutunut oikeudetta joukkoon, johon en kuulu, ja pelkäisin koko ajan jääväni kiinni.

Tuomitseminen sinänsä on aina ollut minulle monimutkainen ajateltava. Ajatellaanpa, että henkilö (kutsutaan häntä tässä peitenimellä Sinä) tahtoo tehdä joka asiassa parhaansa, etsii tietoa oikein tekemisestä kaikilla elämänalueilla ja jokseenkin itseään säästämättä pyrkii alati täyttämään velvollisuutensa. Onko Sinulla oikeus odottaa samaa muilta? Sisältyykö tähän oikeuteen lupa ojentaa tai ohjata toisia sanallisesti? Jos ei, miten Sinun tulisi menetellä kohdatessasi toisten elämässään tekemiä virheitä, niitä, jotka koskevat vain heitä itseään, ja niitä, joilla on vaikutusta muihinkin? Täytyisikö Sinun teeskennellä, ettet havaitse niitä, vai ehkä soveltaa muihin (äänekkäästi) eri sääntöjä kuin itseesi?

Tiedämme, että tuomitseminen on pahasta. Hyi, EI SAA tuomita toisia. Paha, paha! Niin! Itseään sen sijaan saa ja pitää ruoskia suorittamaan paremmin, tekemään oikein. Mutta mitä tapahtuu, jos Sinä joudut tilanteeseen, jossa yleisesti keskustellaan elämänarvoista ja muista merkityksellisistä asioista? Kerrot, että pidät tärkeänä, esimerkiksi, pidättäytyä seksuaalisesta kanssakäymisestä ennen avioliittoa. Sitten tajuat, että (voi itku!) keskustelukumppanilla on lapsi, jonka isä on jo kauan sitten häipynyt saksalainen sotilas (no eläytykää nyt vähän siihen nelkytlukuun, johon tuo kirja sijoittuu). Alatko perua puheitasi ja soperrella esimerkiksi, että kaikki tietysti tekevät omat ratkaisunsa (ei kuulosta tekopyhältä tuomitsemisen peittelyltä, ei), vai ilmaisetko joillakin muilla sanankäänteillä, että itsehän luonnollisesti vaadit itseltäsi lujaa moraalia, mutta keskustelukumppanilta nyt ei ole koskaan mitään kovin asiallista toimintaa odotettukaan? Sekö siis ei olisi itsensä ylentämistä?

Olen päätynyt ajatusketjussani kahteen lopputulokseen: On suurta vähättelyä ja erittäin loukkaavaa tiedottaa toiselle, että halveksuu kyllä tämän toimintaa (minkä luonnollisesti voi tehdä hyvin hienovaraisesti omaa erinomaisuuttaan esittelemällä), mutta ei kunnioita häntä sen vertaa, että odottaisikaan häneltä parempaa tai edes viitsisi keskustella asiasta - tässä kohdassa keskustelua suljet suusi ja katselet ympärillesi joko merkitsevästi tai avuttomasti, kuin huomaisit sanoneesi liikaa, jolloin kaikki kuuntelijat havaitsevat eron Sinun ja alhaisen keskustelukumppanisi toiminnan ja persoonankin välillä. Tällainen on paitsi tuomitsemista (jota ei vain myönnetä edes itselle), myös epärehellistä.

Toinen lopputulokseni on tämä - ja se on syytä jokaisen äsken itseään ajatelleen muistaa: Me emme voi tietää toisten ihmisten motiiveja. Emme myöskään heidän heikkouksiaan, valintojaan ja tilanteitaan etenkään yksityisluonteisissa asioissa: toisen näennäisen helppo ratkaisu on saattanut olla ainoa mahdollinen ja kaikkien aikaisempien arvojen vastainen, katkerasti nieltävä pakko, josta hän ei kaipaa enää lainkaan ylimääräistä nokkimista.

Lisäksi ihmiset
alun perinkin arvottavat tekoja ja ominaisuuksia eri tavoin. Omasta mielestään he ehkä tekevät oikein.