Tunnen olevani velvollinen kertomaan

Poikanen syntyi viime viikon keskiviikkona päivää ennen laskettua aikaa. Ehdin tehdä tenttini, viettää naistenpäivää, käydä museossa, leffassa ja syömässä, riehua kaikin tavoin. En ehtinyt mennä viimeiselle synnytyslaulukurssille, lakata kynsiäni enkä pestä ikkunoita. T ei lähtenyt keskiviikkona töihin, ja hyvä niin: vauva oli ulkona neljä tuntia ennen hänen työaikansa päättymistä. Synnytys oli nopeahko ja helpohko: kolmelta aamulla heräsin, yhdeksältä olimme sairaalassa, yhden jälkeen vaava oli jo paikalla.

Onneksi en ollut tehnyt periaatepäätöksiä oikeastaan mistään: olisin pyörtänyt ne kaikki. Hyvästi vesiallas, aquarakkulat ja jakkara, tervetuloa lääkkeet, eppari, puoli-istuva. Kivaa oli ja kätilö ja kätilöopiskelija kehuivat minut maasta taivaaseen - ihan synnytyskertomukseenkin oli päässyt ilmaus "erittäin hyvin" (en nyt tarkenna). Anestesialääkäri oli hauska ohjelmanumero, harmi vain että olin niin ilokaasuissani, etten oikein tajunnut nauttia hänen vanhahtavasta virkaintoisuudestaan, hierarkiakäsityksistään ja teitittelystään oikein sydämeni pohjasta. Onneksi hän ei silti ollut läsnä kuin vähän aikaa, olisi siihen kyllästynyt. Urbaanilegenda siitä, että yksikään kätilö ei ikinä vahingossakaan käytä vauvasta pronominia "se" pitää paikkansa. Toinen legenda siitä, että synnytyslaitoksella kaikki naiset ovat "rouvia" jäi vielä tarkistamatta.

Lapsivuodeosastolla saimme perhehuoneen neljäksi päiväksi (yksi ylimääräinen päivä, koska vauva ei oikein hiffannut syömisen ideaa heti). En olisi ikinä selvinnyt ilman T:a siellä, mutta nytpä osasin kerrankin heittäytyä ja sopeuduin sairaalaelämään nopeammin ja paremmin kuin ikinä mihinkään tätä ennen. Henkilökunta oli ihanaa, meidän täytyy lähettää heille kiitoskirje.

Kokemus oli kaikin puolin hieno. Meidät toivotettiin "tervetulleiksi uudestaan"!