Inhoamme limaisia poikia

Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.

Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.

Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta. En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.

Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.

Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?

Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!