Perkele

Juuri tänään se päässäni oleva hermo, joka on suunniteltu alakerran naapurien joikaamista kestämään, on erityisen kireällä. Miksi ne meluavat niin kirotun paljon? Miksi?

Asioita, jotka minua tänään ilahduttavat:

* Uusi tietokone. Verkkokauppa.comissa oli kiltti mies, joka tuli oma-aloitteisesti tarjoamaan apuaan, esitteli koneita ja myi meille halvan ja kivan masiinan. Eikä nauranut kahdelle humanistille, joista toinen napautti joka väliin kysymyksen "mikä se on?" ja toinen yritti aina y-kromosominsa velvoittamana arvata. Antoi vielä käyttää verkkopankkia, jotta oli millä maksaa heräteostos. (Noutojonossa olikin sitten numeroiden perusteella sellainen vajaa 50 ihmistä ennen meitä, mutta meilläpä oli vielä yksi letturulla eväänä!)
* Vapaa elämä ennen tiistaita ja uuden työkauden alkua, ja sen jälkeenkin melkein vapaa elämä kunnes luennot. Taidan hieman leipoa tänään.
* Palkankorotus (ei henk.koht. mutta silti) ja se, että pomo soitti eilen, kehui ja kysyi, haluanko mahdollisesti varata itselleni töitä jonon ohi ennen kuin varauslista pannaan yleiseen jakeluun.
* Hyvä jäätelö, jota söimme eilen tietokoneoston jälkeen!
* Ystävämme ja sisaremme, joka tulee teepalkalla laittamaan siihen tietokoneeseen... öö kaiken. Mitä siihen nyt pitää laittaa. Johdon. Otin sen jo itse paketista pois.
* Itu!
* Marsukirja, jota luin eilen Ruoholahden Citymarketissa. Rakastan marsukirjoja. Niissä on marsunkuvia, jotka ovat parhaita.
* Se, että eräät ovat ihan onnellisia keskustellessaan keskenään elokuvista eikä minun tarvitse yrittää osallistua siihen yhtään.

Asiat, joista en niin välittäisi:

* Outo kirja, jota yritän lukea itsepäisesti. Sen nimi on Kastanjapuu ja se kertoo oudoista ihmisistä, joihin ei voi samastua.
* Mahakipu, joka ei ehkä ikinä lopu. Kaiketi se on silti ihan vaaratonta, mikä on tärkeintä. Itu siellä itää. Sillä on jo kyynärpäät, ja se kyllä selittää paljon.
* Liiallisesta lepäilystä aiheutuva velttous ja ahistus. Rupean kai leipomaan hulluna niin kuin viime kesänä tähän aikaan.

Idätystä

Kävimme tänään ultrassa. Jännitin käyntiä kauheasti etukäteen, koska on niin monta asiaa, jotka voisivat olla pielessä... Laitoin lopulta tiedon Facebookiinkin. Olin ajatellut, että jos kaikki on kunnossa, voi tiedon julkaista, mutta ellei ole, en halua koko maailman kyselevän. Kätilöopisto ei meinannut millään löytyä! Lopulta pääsimme odotushuoneeseen istumaan. Onneksi reipasta savoa puhuva kätilö pelasti meidät ajallaan telkkarin kivuliaan hirveältä Tunteiden ja tuoksujen hääjaksolta hämärään huoneeseen (mikä sen hämäryydenkin tarkoitus oli? Että kuvaruutu näkyy paremmin?) ja, hm, aloitti tutkimuksen.

Vauva näkyi yllättävän selvästi koko ajan, olin kuvitellut ensimmäisen ultrakäynnin sisältävän paljon tihrustamista harmaaseen ruutuun. Sillä oli iso pää, pieni pylly, jalat ja kädet. Ja luita, sydän ja selkäydin. Kätilö törkki mahaani saadakseen idun heittämään volttia. "Heitä homo voltti", säesti T vierestä. Nauroin niin että se vähän kääntyikin. Yritimme kuulostaa järkeviltä ja asiallisilta kikatuksemme lomassa. Saimme mukaan pari valokuvaa, joista yhdelle ostimme kotimatkalla kehyksen.

Naseva otsikko, joka kattaa kaiken sanotun ja herättää mielenkiinnon

En usko että minulla on mitään erityistä sanottavaa tänään. Yleensä en kirjoittaisi blogiini tällaisena iltana, mutta nyt kirjoituttaa, ehkä huomaan kohta tuottaneeni jotain tekstiä paljonkin (päin ja hännin tai niitä vailla). Sitä tapahtuu puheessa, ja tavallisesti ihmiset toivoisivat minun olevan silloin mieluummin hiljaa.

Olin vielä tänään viettämässä viikonloppua kotipuolessa, itse asiassa alunperin aviosukulaisen rippijuhlassa. Varastin shown kaksisenttisine vauvanalkioineni. Lintsasin ensin kuolettavan ikävästä kirkollisesta osuudesta joutumatta perustelemaan sitä muulla kuin (mahdollisella) pahoinvoinnillani. (Käytin ajasta puolitoista tuntia juhlamekkoni silittämiseen. Poltin sulakkeen tai pari. Niissä olivat kiinni jääkaappi, pakastin ja silitysrauta. Kannoin megaison silityslaudan, mekon ja vielä kuuman raudan yläkertaan ja ajattelin, että olisi ihan oikein kaikille, jos nyt kuolisin raahaamiseen, liukastumiseen, palamiseen ja keskenmenoon raudan pissittyä silitysvettä kellarin liukkaalle kivilattialle. Sanoinko jo, että olin melko nälkäinen enkä tunnetusti ole parhaimmillani verensokeritason hipoessa nilkkoja?) Itse juhlassa ajattelin, etten ikinä opi olemaan mokailematta nopeiden hiilihydraattien kanssa, jos aina joku tyrkyttää maailman täydellisintä pullaa tai täytekakkua. Ilmainen viina -ilmiö, tiedätte.

Kävin myös kesän ensimmäisen ja, ollaanpa realistisia, luultavasti viimeisen kerran uimassa. Tapasin kaksi ystävää, jotka virallisesti kuuluu tavata kotipuolessa oleskelun aikana, toisen itse asiassa ennenkuulumattomasti kahdestikin. Nainen nimittäin syytti minua siitä, etten ole käynyt koko alkuvuonna. Kielsin laiminlyöntini, vaikka en voinutkaan todistaa mitään. Kaverin erittäin vahvasti läsnäoleva kissa pakotti minut nauttimaan muutamia lapsilta kiellettyjä allergialääkkeitä. (Toisen kaverin kaksivuotias lapsi oli paljon vähemmän läsnä: hän oli luonut itselleen mielikuvitusystävän ja muutenkin eli aivan omissa maailmoissaan.)

Kaksi naista ja kissa -avaudunta muistutti minua siitä, miksi ihmisillä ylipäätään on ystäviä. Muutenkin olen koko kesän ajan kaivannut kunnon säännöllisiä avautujaisia, koska äänensä käheäksi riehuminen kerran kuussa ei ole kylliksi. (Alan selvästi päästä aiheeseen.) Pian sitä tottuu siihen, että tiettyjä ystäviä tapaa kerran viikossa, toisia kerran kuussa ja muutamia kerran tai kaksi vuodessa, ja sitten (mahdollisesti) muu aika pidetään yhteyttä jollakin välineellä. Kaipaan kyllä kouluaikoja, jolloin ystävät olivat aina paikalla - tosin siitä seurasi se, ettei seuransa valitseminen oikeastaan ollut mahdollista vailla konflikteja.

Jos eläisin yksin, huomaisin luultavasti etsiä enemmän ystävien seuraa myös näin luentojen ulkopuolella (vaikka eihän ole vuosiin ollut todennäköistä, että lähimmät kaverit sattuisivat samalle kurssille), mutta kummasti vakiintuneen ihmisen elämä muuttuu yhä pienemmissä piireissä pyöriväksi - eettisen huolenpidon kehän (Leena Vilkka ja ympäristöpolitiikan johdantokurssi) käsittein minusta on tulossa familisti, joka jaksaa välittää vain omasta perheestään ja on näin vain hieman egoistin yläpuolella. Vanhempani ovat juuri tällaisia, mutten arvannut, että se iskisi minuun jo 22-vuotiaana. Hyvästi, ystävät, Inanalla ei ole enää aikaa teille, nyt on tärkeämpää tekemistä! Facebookin päivittäminen kotona ajaa ohitsenne! Aivan kuin ystävistä saatu voima ja ilo eivät (useimmissa tapauksissa) olisi moninkertaiset tapaamisen järjestämisen viemään energiamäärään nähden. (Ei päde kaikkiin tapauksiin. Tällöin lakkaan pitämästä yhteyttä. Ja sitten joku voisi joskus itsekin soittaa minulle niin tulisi sellainen olo että kiinnostaa.) Itse asiassa luulen kaipaavani sellaisia ison porukan kerhomaisia tapaamisia, kukahan sellaisia järjestäisi puolestani? Taidan kaivata seuraa, muutakin kuin T-kirjaimella alkavaa.

Ahah, tänään kirjoitus kosmisesta yksinäisyydestä. Jatkan chattailua aiheesta "minne mennään kahville, viime syksyn tuutoritoveri?". En jaksa tuottaa tyylikästä lopetusta.