Nyt kun tulin ajatelleeksi marsuja ja niiden kuvia, täytynee avautua suhteestani marsuihin. Olen kauan tykännyt suunnattomasti marsuista, niiden suista, korvista ja älykkäistä katseista. Tälläkin hetkellä haluaisin yhden tai pari, mutta en voi niitä hankkia elämäntilanteeni ja T:n karsaiden katseiden vuoksi.
Ensimmäinen marsuni oli tällainen. Olin sen saadessani 13-vuotias, ja näin jälkeenpäin katsoen aivan liian pieni yksin vastaamaan eläimen hyvinvoinnista. Ostin kyllä tarvittavat tavarat ja hoidin marsua parhaani mukaan, mutta se ei koskaan vaikuttanut kiintyvän minuun erityisesti. Olin liian lapsellinen ja liian kärsimätön hoitamaan sitä, enkä millään olisi malttanut antaa sen vain "olla rauhassa" (kuten eläimet aina haluavat silloin kun minä haluaisin leikkiä niillä). Tunsin aina jonkinasteista syyllisyyttä marsuparkani takia, koska en osannut ottaa sen tarpeita tarpeeksi paljon huomioon, enkä seurustellut sen kanssa "marsuntahtisesti" tarpeeksi usein. Tunsin itseni huonoksi äidiksi. Ajattelin eläimen kärsivän koko ajan. Tiedostin toimivani itsekkäistä motiiveista.
Myöhemmin eläimelle hankittiin kaveri, jolla oli jännän karkea, harmaa rex-marsun turkki. Siitä oli paljon hyötyä, ja vanhempi reipastui silminnähden. Kirjojen mukaan yksin elävän marsun pitäisi alkaa pitää ihmisiä lajitovereinaan, jos sen kanssa seurustelee tarpeeksi. Kirjojen mukaan marsut eivät pure. Minun marsuni puri minua loppuun asti, jos lähestyin sitä väärällä tavalla, mikä tosiaan hiukan viilensi suhdettamme. Toinenkin marsu opetteli tämän erinomaisen tavan. Keskenään ne viihtyivät kyllä aika hyvin, joskin yölliset mekastukset ja taistelut kävivät välillä hermoilleni. Muistan laittaneeni häkkien välisen oven joskus kiinni tappelemisen vähentämiseksi loppuyöltä, mutta sekään ei kelvannut, vaan eläinraukat suorastaan purskahtivat itkuun kaltereiden erottaessa ne toisistaan.
Koulu vei paljon aikaani teini-iässä, ja tunsin jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten seurustellut marsujeni kanssa enempää. Rakentelin niille kaikenlaisia isoja useamman neliön häkkiviritelmiä, jotka olivat kyllä mukavia, mutta kauheita siivota. Kirjojen mukaan marsut oppivat paljon kaikenlaista, kuten käymään tarpeillaan aina tietyssä nurkassa. Minun marsuni eivät oppineet mitään. Tunsin itseni taas huonoksi äidiksi, koska en osannut opettaa. Itse asiassa marsut eivät koskaan olleet niin aktiivisia ja leikkisiä kuin kirjat antoivat ymmärtää. Enimmäkseen ne möllöttivät.
Kävi niin, että ensimmäinen marsu kuoli. Löysin sen eräänä aamuna pimeimmästä nurkasta. Toiselle piti pian hankkia uusi ystävä. Se hankittiin, sievä pitkäturkkinen ja monivärinen rusettimarsu (sillä on semmoinen nimi turkissa olevien pyörteiden vuoksi). Ikävä syyllisyydentunteeni silti vain kasvoi, ja tiesin koko ajan, etten käytä tarpeeksi aikaa lemmikkieni hoitamiseen. En olisi jaksanut siivota häkkejäkään. Lopulta abikeväänäni myin marsut ja häkit eräälle pariskunnalle aivan liian halvalla (iskä oli todella laittanut lehti-ilmoitukseen sanan "halvalla", koska yksi sana mahtui vielä ja hänkin halusin päästä eroon elukoista). Tunnen vieläkin myyneeni lapseni, vaikka tiedän marsuilla olevan (olleen?) paljon parempi koti siellä kuin minun luonani. Joskus vieläkin iltaisin suren, etten osannut hoitaa eläimiä paremmin.
Jos kolme pientä, ruokanakin käytettävää eläintä saa minut epätoivon partaalle vuosia myöhemmin, millainen äiti minusta tuleekaan, kun ihmisistä on kyse?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti