maanantai 23. marraskuuta 2009

Viherpirtelö!

Olen antanut viherpirtelöille uuden mahdollisuuden, ja se kannatti. Ostin sauvasekoittimen, koska viime talvena ostamani monitoimikone ei tehnyt pirtelöstä tarpeeksi pientä mössöä, ja ok, kyllä tämänkin tekemässä on sattumia, en tiedä mistä hifistelijät hankkivat laitteensa joilla raaoistakin kasveista saa unelmanpehmeää smoothieta, mutta ainakin meillä on nyt sauvasekoitin. (Ja monitoimikone vaihdetaan piakkoin K:n äidin hirvenlihaan! Jee riistaa!) Viime vuonna kokeiluni päättyivät siihen, että kone ei ollut tarpeeksi oikeanlainen, ja etenkin siihen, etten koskaan onnistunut keksimään siedettävän makuista kasviyhdistelmää. Eilen keksin sattumalta yhden, joka maistuu suorastaan niin hyvältä, ettei minulla ole vaikeuksia sen syömisessä, kunhan maltan olla panematta sekaan kaikkea yltiöterveellistä makua pilaamaan. Jaan reseptin kanssanne! Olkaa hyvät:

Raikas, hyvä ja kauniinvärinen viherpirtelö
, jossa ei ole banaania, koska en oikein tykkää siitä pirtelöitynä.

1 omena kuorineen, no, ehkä siemenkodan voi poistaa
1 kiivi ilman kuoria
vajaa 10 cm kurkkua
pieni kourallinen persiljaa
1/3 tummaa ruukkusalaattia
pari rkl liotettuja siemeniä (sulavat kai paremmin?)
kourallinen parsakaalia
kunnolla hunajaa
jonkin verran, sopivasti, vettä

Kaikki pirtelöidään sauvasekoittimessa.
(Kannattaa käyttää sitä isoa terää, joka on kiinni astiassa, eikä sitä sauva-sauvapäätä.) Tästä tulee noin puoli litraa.

Jätän nyt toistaiseksi huomiotta kaikki ne hifistelijät, joiden mukaan tummanvihreitä kasveja pitäisi vaihdella päivittäin, kaiken pitäisi olla luomua (raha! Ei edes kaiken kotimaisuus ole oikein mahdollista. Joskus kyllä kasvatan kaiken itse) ja kasveja ei ylipäänsä saisi yhdistellä miten huolettomasti tahansa, vaan tarkkojen happo-emästasapainojen mukaan. Se, että tämän tekeminen ja syöminen olisi jotenkin nopeampaa kuin kaiken syöminen erikseen kokonaisena ei kyllä pidä paikkaansa, koska minä saan kulumaan runsaasti aikaa ainesten valikointiin, pesemiseen ja pilkkomiseen ja valmiin pirtelön hitaaseen pureskeluun (koska sylki on tärkeää ruoansulatukselle jnejne).

Haluaisin kovasti käyttää myös ns. villivihreitä eli syötäviä luonnonkasveja, mutta vaikkei olisi marraskuukaan en viitsisi lähteä ulos niitä etsimään: tässä lähellä ei ole yhtään neliötä maata, jota kehätie ja koiranulkoiluttajat eivät olisi saastuttaneet syömäkelvottomaksi. Muutan maalle. Itse kasvatan rikkaruohoni. Saavatpa naapurit ihmetellä.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Aistikirjoitus: Haju

Mieltäni on pari päivää vaivannut asia, jonka olen tosin melko huolettomasti tiedostanut ennenkin: en tuoksu kovinkaan hyvältä. Äiti halasi minua lauantaina, ja sen jälkeen käski tuulettaa päälläni olevan mekon, koska "se haisee eltaantuneelta kookokselta". Tuuletin toki, mutten muita vaatteitani, jotka tietenkin lähempänä ihoa olleina haisivat paljon enemmän. Äiti tiedotti minulle, että muut ihmiset haistavat herkemmin hajuja, joihin itse on niin tottunut, että tuskin huomaa niitä. Hän oli tietenkin oikeassa, kaikkeenhan tuo sääntö pätee.

Olen usean vuoden ajan siirtynyt jatkuvasti ekompaan ja ekompaan suuntaan enkä käytä oikeastaan koskaan hajustettuja hygieniatuotteita, en itseni enkä ympäristöni puhdistuksessa. Vaikka peseydynkin päivittäin ja pyrin välttämään suoranaista hienhajua, ympärilläni (ilmeisesti) leijailee epämääräinen sekoitus iholle kosteutustarkoituksessa levittämieni ja ennen kaikkea vaatteisiin pinttyneiden kasviöljyjen sekä pyykinpesuun käyttämieni pesupähkinöiden tuoksua. Etikkaakin käytän huuhteluaineena sekä pyykin- että hiustenpesussa, mutta elättelen toivoa, että se haihtuu ennen päätymistään ihmisparkojen nenään.

Kookosöljy, se kallis, kylmäpuristettu ekokauppojen versio, tuoksuu oikeastaan vielä ihan hyvältä tuoreena. Mutta vaatteisiin, etenkin paitoihin, ja kaikkein eniten yöpaitoihin, jäädessään se ennen pitkää eltaantuu inhaksi. (Luonnollisesti se myös tahraa vaatteet. Yhdessäkin tiukassa yläosassa on décolleté-alueella tummempana näkyvä kolmio, jossa on vielä pervo vaalea raita tissien välissä! Huomasin sen pari päivää sitten!) Pahimmillaan haju on pitkään kaapissa seisseissä paidoissa: välillä olen ihmetellyt, tuleeko haju sittenkin vaatekaapistani. Ehkä se johtuu vain pitkistä pesuväleistä. (Jos en kerran edes käytä jotakin vaatetta, miksi pesisin sen yhtäkkiä?) Olen "ratkaissut" ongelman väliaikaisesti sekoittamalla kookosöljyyn jotakin hyväntuoksuista, kallista eteeristä öljyä, kuten kardemummaa tai greippiä. Silloin tuoksu on hyvä, mutta eteeriset öljyt haihtuvat kuitenkin pian ja alkuperäinen tuoksu tulee viimeistään pinttymisvaiheessa esiin.

Miesparkani ilmoittaa aina minun tuoksuvan hyvältä sellaisina päivinä, kun olen pukeutunut johonkin vain kerran pestyyn kirpparilöytöön - jossa siis on vielä jälki edellisen käyttäjän hajusteista. T on jo tottunut minuun, mutta erityisen pyhää vihaa hän silti vielä tuntee rakasta, pehmeää, kauniinväristä aamutakkiani kohtaan: siinä on jostain syystä erityisen voimakas eltaantunut haju, joka ei lähde pesussa eikä ihan helposti tuulettamallakaan. Syyttäisin siitä itseni ja rasvojeni ("ja pierujen", sanoisi T, joka ei tosiaan erota härskiä rasvaa pierusta - ei niin, etteikö eettisyyteen ja ekologisuuteen pyrkivän ihmisen ruokavalio "joskus" aiheuttaisi "pieniä" vatsavaivoja) lisäksi vaatteen materiaalia, sillä kyseessä taitaa olla silkka tekokuitu.

Hiusteni tuoksua T taas kuvailee "pukluksi". Se johtuu tietysti no 'poo -aatteestani: En halua käyttää liian tehokkaasti pesevää, päänahan luonnollisen talinerityksen raunioittavaa, hiukset latistavaa ja sähköistävää sampoota, joka tällä hiuslaadulla pakottaa ihmisen käyttämään pesun jälkeen muotoilutuotteita. Aivan erityisesti inhoan ja pelkään syöpää ja allergioita aiheuttavia, muoviin pakattuja markettimyrkkyjä. Ruokasooda ja omenaviinietikka puhdistavat hiukset riittävän hyvin. Ne ovat kuitenkin melko vahvoja aineita, eikä niitä pitäisi käyttää usein. Olen siis pyrkinyt jo kahden vuoden ajan harventamaan pesuväliä, mutta olen toistaiseksi päässyt vasta viikkoon - ja senkin hintana ovat muutaman viimeisen päivän ajan sanalla sanottuna likaiset hiukset. (Miksi toiset onnistuvat ja minä en? Jotkut pesevät aina pelkällä vedellä ja nauttivat puhtaista, ihanista hiuksista. Epistä.) Katselen päivittäin toisten ihmisten viimeisen päälle puhtaita, keveitä, ihania hiuksia tiettyä haikeutta tuntien. Joskus käytän sentään ekokaupan palasampoota. Se pesee tehokkaasti, mutta hiukset ovat sen jäljiltä litteät ja sähköiset ja tietysti rasvoittuvat nopeasti uudestaan.

Oma hajuaistini ei ole erityisen tarkka, onneksi. En osaa kuvitella, että siitä olisi mitään erityistä iloa arjessa, kun tarkka kuulokin on lähinnä kiusaksi (terveisiä vaan metroasemien "ihmiskorvalle kuulumatonta" ääntä lähettäville pulunkarkottimille, jotka eivät edes karkota niitä puluja). En esimerkiksi toisen S:n tapaan pysty ilmoittamaan, että ihoni tuoksuu joltakin, "koska syön niin paljon eläinrasvaa" - mistä minä sen tietäisin?

Olen selvästi ajautunut ekohippeilyssäni jonkinlaiseen puhdasoppisuuden ansaan: mikään suoritus ympäristön ja oman terveyteni eteen ei riitä, enkä enää tiedä mitä tehdä. Siirtyminen markettien hajustettuun eläimillä testattuun muovipulloissa myytävään myrkkykosmetiikkaan ei houkuta - ja houkuttaa kuitenkin. Ekokauppojen kosmetiikka maksaa niin paljon, että sen käyttäjäksi ryhtyminen vaatisi taloudellisia uhrauksia jollakin muulla saralla. Hyvältä tuoksuminen ja näyttäminen on jotain, jota jo pitkään olen ajatellut vain muille ihmisille tarkoitettuna asiana.

Tänään Hesarissa oli juttu ilmiöstä nimeltä kodo, 'tuoksujen tie'. Japanista peräisin oleva, hm, harrastus pitää sisällään erilaisten tuoksujen nuuhkimista - tai, oikeata termiä käyttäen, kuuntelemista. Olen usein tuoksupallon kanssa tehtävässä chiball-jumpassa ajatellut, että minun pitäisi hakea fyysistä nautintoa useammin tuoksuista kuin mauista - olisi nimittäin paljon halvempaa ja ennen kaikkea terveellisempää kuljeskellä tuoksuvissa talvipuutarhoissa tai hajuvesiosastoilla kuin syödä makeita herkkuja - kysehän on varmaankin pohjimmiltaan saman tarpeen tyydyttämisestä.

Lopputulos: T taitaa todella rakastaa minua. Ehkä hän ansaitsee sen, että vaihdan kookosöljyn oliiviöljyyn. Se on halvempaakin, vaikkei tietysti niin tehokasta iholle. Ja ehkä, ehkä joskus ostan atooppiselle itsellenikin jotain oikein iholle, eikä ruokaan, tarkoitettua voidetta.

torstai 22. lokakuuta 2009

Ja sen kunniaksi kaakaolle.

Kävimme taas ultrassa tapaamassa vauvaa. En ole varma näinkö sen liikkuvan, koska kätilö liikutteli ultraääniesinettä niin vauhdilla, että kuva muuttui koko ajan.

Sukupuolesta ei ollut epäilystä: kyseessä on poikapoikanen. Olemme tiedottaneet kaikille asiasta. Sukupuolen salaaminen olisi tuntunut lopulta hyödyttömältä riidanhaastamiselta. Olen iloinen, että voin nyt tehdä lapsen kanssa kaikenlaisia "feminiinisiä" tyttöasioita, jotka itselleni ovat kovin luontevia, enkä joudu ajattelemaan sosiaalistavani tyttöä väkisin tyttöjen ahtaaseen maailmaan. Jokainen pullanleivonta on siis palvelus pojalleni - ja maailman naisille - ja miehillekin. Maailma saa hoitaa maskuliinisten juttujen opettamisen lapsiparalle, eikä minun tarvitse pakottaa itseäni outoihin harrastuksiin tyttölapsen feministisen kasvatuksen nimissä. Nyt vain toivon, että inhoni sinistä kohtaan tulee tarpeeksi selväksi kaikille sukulaisille ja ystäville. Sillä eihän lahjaksi saatuja tavaroita voi käyttämättäkään jättää!

Vaavi on neljä päivää edellä tyypillistä kehitystä, ohhoh. Saimme muutaman profiilikuvan mukaan. Lapsella on iso nenä, meiltä peritty. Eilen ja tänään olen jo tuntenut ensimmäisiä potkuja. Tämän illan olen syöttänyt meitä molempia sokerihumalaan suklaarasialla, mutta en ole juuri hiljattain tuntenut mitään liikkumista tuolla alakerrassa. Odotan jokaista liikettä iloissani.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Kolmikymppisen sinkun äänellä hän puhuu

Olen jo kauan tiennyt, että jokin on vialla. Taudinkuvaan kuuluu mm. kaiken liiallisuus: minulla on liikaa töitä, liikaa vapaata, liikaa ruokaa, liikaa painavia jokapäiväisiä kantamuksia, liikaa aikaa, liikaa rahaa, liikaa epämukavuutta ja mukavuutta, liikaa yksinäisyyttä ja liikaa seuraa toisista. Ajattelen liian usein, miten voisin viihdyttää itseäni parhaiten, koska uskon ansaitsevani, suorastaan tarvitsevani lisää viihdykkeitä ikävän ja epämukavan työni vastapainoksi. Rahani riittävät kaikkeen, mitä haluan - itse asiassa käytän todellakin varsin paljon rahaa jokapäiväiseen elämääni. Mikään ei silti oikein auta, tuskin tuntuu.

Uutuudenviehätystä ja iloa elämääni etsin kaupoista - onneksi sentään yleensä ruoka- ja ekokaupoista, joiden tuotteista ei jää mitään pysyvää poisheitettävää. (Olen kokeillut viime aikoina kaikenlaista uutta ja ajatellut ruokaa melkoisen paljon. On niin vaikea tietää, minkä syöminen olisi oikein - aina hengittävät niskaan vegaanit, karppaajat tai neuvolantädit, mikään tapa syödä ei kelpaa. Jos syön kaikkien mielestä oikein, voin itse huonosti. Voin toki huonosti myös syödessäni huonosti. Ruoka on ollut jo kuukausia keskustelunaihe numero yksi. T alkaa kyllästyä.) Olen erittäin otollista maaperää kenelle tahansa järkevästi asiansa perustelevalle gurulle, joka kertoo, miten Suomen ruokateollisuutta hyödyttävä oikeusjärjestelmä tai poliittisen kähminnän pilaama vesijohtovesi estää minua saamasta ravinnostani elintärkeää hivenainetta, jonka puute aiheuttaa länsimaisille ihmisille tyypillisen tyhjyyden ja tylsyyden tunteen - ja jota on itse asiassa hyvin helppo tilata internetistä tällaisessa purkissa kohtuullisella hinnalla, olkaa hyvä.

Tänään uskon tarvitsevani kipeimmin mielekästä, kohtuullisesti palkattua työtä, jota on ilo tehdä, jossa olen parhaimmillani ja jota tehdessäni unohdan itseni ja oman mukavuuteni. Nykyinen työni ei tyydytä minua lainkaan - en usko palaavani siihen ensi vuonna, jos vain voin saada jotakin muuta. Tarvitsen tarkemmin ajatellen sen vauvan tänne ja pian. Jotta voin käyttää aikani ja voimani sen hoitamiseen, rakastaa sitä, kärsiä mahdollisimman suurta epämukavuutta ja iloita sitten pienistä asioista, kuten suihkussa käymisestä yksin. Ihanaa, että on enää puolet odottamisesta jäljellä, vajaat viisi kuukautta. Ensi viikolla pääsemme näkemään vauvan taas ultraäänikuvassa, ehkä se tällä kertaa osaa jo liikkua, vaikken sitä vielä tunnekaan.

Tai sitten pitäisi tulla uskoon. Mihin tahansa uskoon. (Eilen ajattelin, että minulla saattaisi olla lahjoja reiki-juttuihin - vaikka eihän se ole uskonto?) Tämän illan olen kuitenkin käyttänyt lukemalla Eevan luokkaa aivan kuin 13-vuotiaana. Rakastan sitä aivan yhtä paljon kuin silloin. Eilen luennolla käsiteltiin Mary Marckin, Anni Polvan (hrr), Anni Swanin ja Rauha S. Virtasen tyttökirjojen henkilönnimiä, ja olihan minun mentävä kirjastoon. Lapsena etsin kirjoista jännitystä ja intresanttia elämää, jota eläisin vanhempana. Tänään luen niitä haikeana. Ihmiset nauttivat niin paljon niin pienestä, sillä enempää ei ole. Ja kukaan ei valita tyhjyyttä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Taikuri, norsu ja parrakas nainen kieltämättä puuttuivat

Olimme sirkuksessa, ja nyt olen vieläkin ihan täpinöissäni kaikesta siitä! En ole ikinä ollut (muistaakseni ainakaan?), mutta kaikki se oli luettavissa 40 vuotta vanhoista Aku Ankoista - niin klassista! Tulenheittelijä, kissanainen, vahva mies, kumimies, trapetsitaiteilijat, merileijonat, hevoset, yksipyöräisellä pyöräilijät, tirehtööri, rullaluistelijat, klovnit ja ilmapalloeläimet! Hanuristi ja orkesteri! Yleisön sieppaaminen vannetta pyörittämään!

Tämän takia otin paikat toisesta rivistä, saimme olla rauhassa. Tulenheittelijä oli oikeastaan aika tavallinen - samaa on nähty ennenkin. Hänen valttinsa oli olla niin kertakaikkisen pantava, että naispuolinen yleisö osoitti suosiotaan myrskyisästi. Kissanainen voimisteli ja samalla kävelytti kissoja ja yhtä koiraa päällänsä. Trapetsitaiteilijat saivat minut kiljahtelemaan kauhusta. Rullaluistelijat kimaltelivat ja tekivät nostoja ja piruetteja, jotka myös saivat yleisön kiljahtelemaan. Tirehtöörillä oli hattu ja viikset. Vahva mies oli oikeastaan mahakas klovni, joka yritti pudottaa painoaan voimistelemalla.

Merileijonat tekivät hienoimmat temppunsa kouluttajan selän takana, isot hevoset potkivat näyttävästi, ja viimeinen viidestä minihevosesta teki kaiken ovelasti eri tavalla kuin toiset. Kumimiehen kauheat olkanivelet saivat minut kääntymään poispäin. Yksipyöräilijät tekivät lautasia heitellessään niin paljon virheitä, että yleisö rentoutui ja rakasti heitä. Toivoin, että minulla olisi ollut kyltti, jossa lukee lohdullisesti "ei se mitään!". Klovnit olivat hassuja ja tasasivat yleisön sykkeen aina ilmaantuessaan paikalle trapetsitaiteilijoiden jälkeen. Toisen klovnin suurin bravuuri oli kruunata toisen hieno käsilläseisonta ottamalla omasta jalastaan kiinni. Hanuristi oli kiva ja orkesteri soitti klassista sirkusmusiikkia, melkein yhtä klassista kuin ulkona soinut posetiivi. Meillä oli irtokarkkia, ostin T:lle hot dogin.

Pari seikkaa olisin voinut jättää poiskin: massiivisen allergiakohtauksen, jonka sain juuri ennen väliaikaa sahanpurua pöllyttäneistä hevosista (ulkona väliajalla huomasin huutaneeni ja yskineeni jo valmiiksi käheän kurkkuni melkein äänettömäksi) ja ison valonripustustolpan, joka sijaitsi keskellä näkökenttääni. Molemmat sain kuitenkin hoitumaan, otin allergialääkkeen (enkä siinä vaiheessa vielä tiennyt, että paikalle tulisi hevosten lisäksi vielä kissojakin!) ja toisella puoliajalla vaihdoin paikkaa vieressä olleelle tyhjälle tuolille. Siitä näkyi oikein hyvin. Olin oikein tyytyväinen kaiken hoitumiseen ja jatkoin ihanaa iltaa rauhassa. T:kin vaikutti iloiselta. Kyllä kannatti. Missähän pääsisi silittämään merileijonaa? Nyt tiedän, että ne osaavat seisoa tasapainossa yhdellä etuevällään.

perjantai 25. syyskuuta 2009

Inhoamme limaisia poikia

Tänäänkin jouduin metrossa seuraamaan laumaa äänekkäitä, lihavia ja ilkeitä pojannulikoita, sellaisia 12-vuotiaita. (Lihavuus pikkupojissa korreloi aina ilkeyden kanssa. Aina.) Metrokuski - nainen - kuulutti vartijoiden tulevan hakemaan ovien välissä pelleilleet lapset riehumasta seuraavalla asemalla. Vartijat tulivat ja käyttivät ilmeisen paljon aikaa kriminaalien perässä laiturilla juoksemiseen. Muutama onnistui jollain kepulikonstilla välttämään lain kouran ja päätyi takaisin vaunuuni istumaan ja kehuskelemaan ja luonnollisesti myös matkimaan kuljettajan kuulutusta. Eivät ne siinä vaiheessa enää riehuneet, mutta eivät selvästi myöskään aikoneet osoittaa minkäänlaista katumusta tai ruotuun palaamista.

Inhosin heitä yhtä paljon kuin aina inhoan huonosti käyttäytyviä pikkupoikia. Inhosin myös itseäni, joka olin aivan hiljaa ("eiväthän ne tällaista yhtä naista usko, mistäs saataisiin tänne raamikas, uskottava mies") aivan kaikkien muiden matkustajien tavoin ja annoin öykkäröinnin jatkua, vaikka olisin voinut edes vihjaista valvontakameroista. Jonkin aikaa sitten itse asiassa kehotinkin metrovaunussa juoksevia poikia (miten niin paljon juoksevat ja riehuvat voivat olla silti aina niin tukevasti ylipainoisia? Mitä ne oikein syövät?) lopettamaan, mihin he luonnollisesti vastasivat uhmalla ja riidanhaastamisella, ja onneksi poistuivat pian.

Vaikenemalla välinpitämättömästi kaikenlaisen kunnon kansalaisten terrorisoinnin edessä viestitämme näille mussukoille, että täällä pätee yhä röyhkeimmän ja ilkeimmän laki. Jos naisena vaihdan paikkaa toiseen päähän vaunua, osoitan pelkoa, jota kaikkein viimeiseksi haluan nulikoille suoda. Väistämällä kadulla poikalaumaa osoitan naisille luontaisesti kuuluvaa alemmuutta ja miessukupuolen kunnioitusta.
En tahdo olla omalta osaltani jatkamassa perinnettä, joka asettaa itseäni kaikin tavoin kelvottomammat ihmiset yläpuolelleni kolmisenttisen virtsaamisvälineen takia.

Sen jälkeen kun luin Siirtymiä-blogista miestä väistettävän kadulla enemmän kuin naista, olen alkanut kulkea itsevarmemmin ja väistää automaattisesti vain naisia ja hankalasti liikkuvia - autojenkin sekaan menen liikennevalottomilla suojateillä omaa ja vauvani kuolemaa uhmaten (ainakin näennäisen) rohkeasti. Suosittelen kaikille, jotka osaavat arvioida tilanteen turvallisuuden näyttämättä sitä ulospäin, sillä usein, jos ei aina, on kuitenkin hauskempaa olla hengissä kuin oikeassa.

Takaisin poikiin. Melkein joka kerran, kun luen lehdistä surupornoa siitä, miten riehuvat ja kaikkia sääntöjä rikkovat kakarat ovat onnistuneet ottamaan itsensä hengiltä ja snif karmea murhenäytelmä koko Suomi suree, ajattelen julmasti vain: "Hyvä." Kannattiko olla tyhmänrohkea, uhmakas ja itsepäinen? Kannattiko pyllyillä? Hegemoninen maskuliinisuus ottaa omansa, nuo sankareina kuolleet. Ajattelevatko viattoman kirkasotsavainajan kaverit seuraavalla kerralla ehkä toisen kerran ennen moottoritie-, tuli- ja viinaleikkejä?

Jos saan pojan, opetan hänet ennen kouluikää sanomaan "hegemoninen maskuliinisuus" ja sylkemään sen päälle. Kirjoja saa lukea hän vaan! Humanisti tulee minun pojastani! Empatiaa osoittaa, tai itkee ja osoittaa!

maanantai 21. syyskuuta 2009

Kiusa se on pienikin kiusa

Olin tänään taas töissä, tietysti. Heiluin lomakkeineni bussissa, joka oli harvinaisen huonosti suunniteltu: penkkejä oli vähän, mutta silti kenelläkään ei ollut kummoista jalkatilaa. Jätin lähtöpysäkillä tavarani, siis täyden repun, takin, huivin ja työpaperikassin yhdelle penkille ja melko pian bussin täyttyessä nousin itse seisomaan, koska kuitenkin liikkuisin papereita jakaessani. Bussi jatkoi täyttymistään lähtöajan lähetessä. Kaksi naista, joista toinen istui tavaroideni vieressä, kävi keskustelua niistä: molemmat halusivat istua. Yritin näyttää mahdollisimman työllistetyltä ja hankalasti ihmismeressä luovivalta (se onnistuikin helposti). Jouduin sitten kuitenkin luovuttamaan ja ottamaan kaikki tavarani selkääni ja käsivarsilleni kannettavakseni samalla, kun seikkailin liikkuvan bussin täydellä käytävällä kuuden kansion ja yhtä monen paperin ja kynän kanssa.

Onneksi en mahtunut kulkemaan mihinkään vaan sain kaikki paperit jaettua elämääni hankaloittaneen tädin silmien edessä. Kostoksi näytin kiusallanikin aivan uskomattoman raskaana olevalta, liikkuvassa bussissa työnsä lomassa holtittomasti horjahtelevalta ylipainoisen ja tuoli-itsekkään istumatyöläisen kuormajuhdaksi pakottamalta huonovointiselta naisparalta. Pitelinpä pari kertaa vatsaanikin kivuliaan oloisena. Tuskanhikeä en sentään onnistunut filmaamaan. Tädin oma olo mukavalla penkillä näytti muuttuvan vähemmän miellyttäväksi. Hah hah.

torstai 10. syyskuuta 2009

Ihailun ääni

Mihin voi lähettää ihailijapostia Lubna Husseinille? Oikeesti, voiko joku olla noin rohkea? Tai ainahan feministeistä parhaat ovat olleet rohkeita ja uhrautuvaisia.

sunnuntai 30. elokuuta 2009

Perkele

Juuri tänään se päässäni oleva hermo, joka on suunniteltu alakerran naapurien joikaamista kestämään, on erityisen kireällä. Miksi ne meluavat niin kirotun paljon? Miksi?

lauantai 29. elokuuta 2009

Asioita, jotka minua tänään ilahduttavat:

* Uusi tietokone. Verkkokauppa.comissa oli kiltti mies, joka tuli oma-aloitteisesti tarjoamaan apuaan, esitteli koneita ja myi meille halvan ja kivan masiinan. Eikä nauranut kahdelle humanistille, joista toinen napautti joka väliin kysymyksen "mikä se on?" ja toinen yritti aina y-kromosominsa velvoittamana arvata. Antoi vielä käyttää verkkopankkia, jotta oli millä maksaa heräteostos. (Noutojonossa olikin sitten numeroiden perusteella sellainen vajaa 50 ihmistä ennen meitä, mutta meilläpä oli vielä yksi letturulla eväänä!)
* Vapaa elämä ennen tiistaita ja uuden työkauden alkua, ja sen jälkeenkin melkein vapaa elämä kunnes luennot. Taidan hieman leipoa tänään.
* Palkankorotus (ei henk.koht. mutta silti) ja se, että pomo soitti eilen, kehui ja kysyi, haluanko mahdollisesti varata itselleni töitä jonon ohi ennen kuin varauslista pannaan yleiseen jakeluun.
* Hyvä jäätelö, jota söimme eilen tietokoneoston jälkeen!
* Ystävämme ja sisaremme, joka tulee teepalkalla laittamaan siihen tietokoneeseen... öö kaiken. Mitä siihen nyt pitää laittaa. Johdon. Otin sen jo itse paketista pois.
* Itu!
* Marsukirja, jota luin eilen Ruoholahden Citymarketissa. Rakastan marsukirjoja. Niissä on marsunkuvia, jotka ovat parhaita.
* Se, että eräät ovat ihan onnellisia keskustellessaan keskenään elokuvista eikä minun tarvitse yrittää osallistua siihen yhtään.

Asiat, joista en niin välittäisi:

* Outo kirja, jota yritän lukea itsepäisesti. Sen nimi on Kastanjapuu ja se kertoo oudoista ihmisistä, joihin ei voi samastua.
* Mahakipu, joka ei ehkä ikinä lopu. Kaiketi se on silti ihan vaaratonta, mikä on tärkeintä. Itu siellä itää. Sillä on jo kyynärpäät, ja se kyllä selittää paljon.
* Liiallisesta lepäilystä aiheutuva velttous ja ahistus. Rupean kai leipomaan hulluna niin kuin viime kesänä tähän aikaan.

maanantai 24. elokuuta 2009

Idätystä

Kävimme tänään ultrassa. Jännitin käyntiä kauheasti etukäteen, koska on niin monta asiaa, jotka voisivat olla pielessä... Laitoin lopulta tiedon Facebookiinkin. Olin ajatellut, että jos kaikki on kunnossa, voi tiedon julkaista, mutta ellei ole, en halua koko maailman kyselevän. Kätilöopisto ei meinannut millään löytyä! Lopulta pääsimme odotushuoneeseen istumaan. Onneksi reipasta savoa puhuva kätilö pelasti meidät ajallaan telkkarin kivuliaan hirveältä Tunteiden ja tuoksujen hääjaksolta hämärään huoneeseen (mikä sen hämäryydenkin tarkoitus oli? Että kuvaruutu näkyy paremmin?) ja, hm, aloitti tutkimuksen.

Vauva näkyi yllättävän selvästi koko ajan, olin kuvitellut ensimmäisen ultrakäynnin sisältävän paljon tihrustamista harmaaseen ruutuun. Sillä oli iso pää, pieni pylly, jalat ja kädet. Ja luita, sydän ja selkäydin. Kätilö törkki mahaani saadakseen idun heittämään volttia. "Heitä homo voltti", säesti T vierestä. Nauroin niin että se vähän kääntyikin. Yritimme kuulostaa järkeviltä ja asiallisilta kikatuksemme lomassa. Saimme mukaan pari valokuvaa, joista yhdelle ostimme kotimatkalla kehyksen.

maanantai 10. elokuuta 2009

Naseva otsikko, joka kattaa kaiken sanotun ja herättää mielenkiinnon

En usko että minulla on mitään erityistä sanottavaa tänään. Yleensä en kirjoittaisi blogiini tällaisena iltana, mutta nyt kirjoituttaa, ehkä huomaan kohta tuottaneeni jotain tekstiä paljonkin (päin ja hännin tai niitä vailla). Sitä tapahtuu puheessa, ja tavallisesti ihmiset toivoisivat minun olevan silloin mieluummin hiljaa.

Olin vielä tänään viettämässä viikonloppua kotipuolessa, itse asiassa alunperin aviosukulaisen rippijuhlassa. Varastin shown kaksisenttisine vauvanalkioineni. Lintsasin ensin kuolettavan ikävästä kirkollisesta osuudesta joutumatta perustelemaan sitä muulla kuin (mahdollisella) pahoinvoinnillani. (Käytin ajasta puolitoista tuntia juhlamekkoni silittämiseen. Poltin sulakkeen tai pari. Niissä olivat kiinni jääkaappi, pakastin ja silitysrauta. Kannoin megaison silityslaudan, mekon ja vielä kuuman raudan yläkertaan ja ajattelin, että olisi ihan oikein kaikille, jos nyt kuolisin raahaamiseen, liukastumiseen, palamiseen
ja keskenmenoon raudan pissittyä silitysvettä kellarin liukkaalle kivilattialle. Sanoinko jo, että olin melko nälkäinen enkä tunnetusti ole parhaimmillani verensokeritason hipoessa nilkkoja?) Itse juhlassa ajattelin, etten ikinä opi olemaan mokailematta nopeiden hiilihydraattien kanssa, jos aina joku tyrkyttää maailman täydellisintä pullaa tai täytekakkua. Ilmainen viina -ilmiö, tiedätte.

Kävin myös kesän ensimmäisen ja, ollaanpa realistisia, luultavasti viimeisen kerran uimassa. Tapasin kaksi ystävää, jotka virallisesti kuuluu tavata kotipuolessa oleskelun aikana, toisen itse asiassa ennenkuulumattomasti kahdestikin. Nainen nimittäin syytti minua siitä, etten ole käynyt koko alkuvuonna. Kielsin laiminlyöntini, vaikka en voinutkaan todistaa mitään. Kaverin erittäin vahvasti läsnäoleva kissa pakotti minut nauttimaan muutamia lapsilta kiellettyjä allergialääkkeitä. (Toisen kaverin kaksivuotias lapsi oli paljon vähemmän läsnä: hän oli luonut itselleen mielikuvitusystävän ja muutenkin eli aivan omissa maailmoissaan.)

Kaksi naista ja kissa -avaudunta muistutti minua siitä, miksi ihmisillä ylipäätään on ystäviä. Muutenkin olen koko kesän ajan kaivannut kunnon säännöllisiä avautujaisia, koska äänensä käheäksi riehuminen kerran kuussa ei ole kylliksi. (Alan selvästi päästä aiheeseen.) Pian sitä tottuu siihen, että tiettyjä ystäviä tapaa kerran viikossa, toisia kerran kuussa ja muutamia kerran tai kaksi vuodessa, ja sitten (mahdollisesti) muu aika pidetään yhteyttä jollakin välineellä. Kaipaan kyllä kouluaikoja, jolloin ystävät olivat aina paikalla - tosin siitä seurasi se, ettei seuransa valitseminen oikeastaan ollut mahdollista vailla konflikteja.

Jos eläisin yksin, huomaisin luultavasti etsiä enemmän ystävien seuraa myös näin luentojen ulkopuolella (vaikka eihän ole vuosiin ollut todennäköistä, että lähimmät kaverit sattuisivat samalle kurssille), mutta kummasti vakiintuneen ihmisen elämä muuttuu yhä pienemmissä piireissä pyöriväksi - eettisen huolenpidon kehän (Leena Vilkka ja ympäristöpolitiikan johdantokurssi) käsittein minusta on tulossa familisti, joka jaksaa välittää vain omasta perheestään ja on näin vain hieman egoistin yläpuolella. Vanhempani ovat juuri tällaisia, mutten arvannut, että se iskisi minuun jo 22-vuotiaana. Hyvästi, ystävät, Inanalla ei ole enää aikaa teille, nyt on tärkeämpää tekemistä! Facebookin päivittäminen kotona ajaa ohitsenne! Aivan kuin ystävistä saatu voima ja ilo eivät (useimmissa tapauksissa) olisi moninkertaiset tapaamisen järjestämisen viemään energiamäärään nähden. (Ei päde kaikkiin tapauksiin. Tällöin lakkaan pitämästä yhteyttä. Ja sitten joku voisi joskus itsekin soittaa minulle niin tulisi sellainen olo että kiinnostaa.) Itse asiassa luulen kaipaavani sellaisia ison porukan kerhomaisia tapaamisia, kukahan sellaisia järjestäisi puolestani? Taidan kaivata seuraa, muutakin kuin T-kirjaimella alkavaa.

Ahah, tänään kirjoitus kosmisesta yksinäisyydestä. Jatkan chattailua aiheesta "minne mennään kahville, viime syksyn tuutoritoveri?". En jaksa tuottaa tyylikästä lopetusta.

torstai 30. heinäkuuta 2009

Liha liikkuu.

Olin just ihanalla tanssitunnilla: siellä tehtiin sellaista vanhaa Broadway-showtanssia, paljon potkuja ja näyttäviä käsieleitä. Hillitöntä! Joskin se oli tietysti liian rankkaa minulle, olisi ollut vähän liikaa normaalistikin, ja aivan erityisesti nyt, kun pelkään koko ajan vähäsen ylittäväni jonkin rajan ja että sitte napsahtaa maha.

Olin siis varovainen ja pidin omia taukoja vähän väliä, koska tanssiminen oli niin hauskaa, ettei sitä voinut tehdä puolella teholla. Paitsi tietysti loppuvaiheessa voi: olen kyllä paljain jaloin tanssiessani tottunut hiertyneisiin isovarpaisiin, mutta tänään opin vielä vähän lisää niistä. Jos varpaasta lähtee yksi kerros ihoa rullalle, no problem, ehkä se nyt vähän tuntuu, ja kun nappaa häiritsevät jalankappaleet pois askeleen alta helpottaa taas ja voi jatkaa tunnin loppuun. Tänään kuitenkin irtoili kokonaista kaksi kerrosta isovarvasta (kiihottavaa, eikö?) ja pienestä lisäyksestä olisi jo alkanut hurme virrata. Se nimittäin kirveli jo ihan riittävästi, ja kaikenlaiset jive-hyppäilypotkut saivat tuskaisen sävyn. Kävelen nyt varpaat ilmassa kolmionmuotoisista Teräsmies-laastareista huolimatta (annoin ne T:lle häälahjaksi 2 vuotta sitten).

Olen näköjään edennyt kauas niistä ajoista, jolloin kipua ei tanssiessa näytetty (toisaalta silloin varvasteippi olikin rutiininomaisessa käytössä)... Tämä raskaus sai muutenkin tunnilla aikaan kaikenlaisia ikäviä tuntemuksia päässä ja muualla, niin että edes varpaat olisin mieluusti pitänyt tukenani. Mutta ei, hauskuudesta pitää maksaa! Etsin jo balettiarkistoistani varvasteippiä (se löytyi lääkekaapista) ensi kerraksi.

Satuin itse asiassa keskustelemaan toisen melkolailla samassa tilassa olevan kanssa pahoinvoinnista ja baletista, ja opin seuraavat asiat: 1. Minulla on komea, klassinen venäläinen nilkka. 2. Monet ihmiset ovat valmiita jopa murtamaan jalkapöytänsä saadakseen samanlaisen. 3. Se varpaiden rutsauttelu jalkaa kaksinkerroin kääntämällä, joka on yksi suurimpia nautintojani, on lääketieteellisesti (vaan ei baletillisesti) hyvin, hyvin paha asia. 4. Jotkut väkivaltaan taipuvaiset baletinopettajat pitävät muutenkin luiden murtamisesta, ja venytyttävät lapsia lonkkia avaavassa ns. sammakkovenytyksessä ja sen aikana rusauttavat tanssijan ristiselän alas, mikä murtaa auki lonkat, jotka sen jälkeen (mahdollisesti) luutuvat baletillisesti oikeampaan asentoon. Hyvä Jumala!

Tämä kaikki järkytti sen verran, että oli pakko avautua oikein nettiin. Kiitos huomiostanne, täti poistuu taas.

maanantai 27. heinäkuuta 2009

Hauskin kesämuistoni

Tiesin koko ajan että jossain vaiheessa pitää päästä pois. Sen sijaan että olisin lentänyt Thaimaahan viikoksi, sanoin välittömästi "joo", kun isi heitti ehdotuksen pienestä Tallinnan-risteilystä. Otin S:n mukaan, jätin kotini T:n ja kavereiden haltuun, maksoin kuusikymppiä isille (laskujeni mukaan se kattaa laivamatkan ja ruoat, jotka isi maksoi yhteisesti) ja päätin pitäytyä kohtuudessa tuliaiskrääsän ja -suklaan suhteen. Pikkuvelikin oli mukana. Tunnelma nousi nousemistaan aamuseitsemästä lähtien saavuttaakseen huippunsa yksisentoista tuntia myöhemmin. Jo menomatkalla meidän lasten täytyi mennä tax free -kauppaan karkkeja tervehtimään. (Tulomatkalla olikin eri laiva, joten sama ihmettelykierros oli ennen ostamista käytävä uudelleen!)

Kiersimme vanhaakaupunkia, minä pädin virollani, vaikka isi yritti toimia matkanjohtajana selvällä suomen kielellä, katselimme kaikenlaisia turismi-ilmiöitä ulkopuolisen hyväntuulisina ja pääsimme neuvostoliittolaisen tekniikan museoon (puhuin meidät yhdelle perhelipulle kaikki) Ladoja katsomaan. Minulle oli jäänyt häämatkalta reilut seitsemän kruunua, jotka käytin jonkinlaisessa "kaikenkaupassa" (mitä se olikaan viroksi) puolikiloiseen retropakettiin ruokasoodaa: se oli halpa, kaunis ja tarpeellisuuttaan ennen pitkää loppuun kuluva ja sen jälkeen kierrätettävä; lisäksi halusin 50 eurosentin arvoisesta kruunuläjästäni eroon. Kaikenlaiset käsityöt lumosivat. Italialainen pizza oli hyvää, joskin kaikenlaista mausteisuutta olisi saanut olla tuplasti, iih-ihanan kakkukahvilan kakut ja kaakaot olivat vielä parempia. Virolaisethan rakastavat kakkuja! Minulla oli taskusadetakki mukana, mutta rankahkojen sadekuurojen aikana olimme enimmäkseen katoksen alla.

Jossain vaiheessa
kymmentuntisen kävelyurakan loppupuolella alkoi tuntua siltä, että penkillä istuminen ei enää riittänyt virvoittamaan, joten noudatin Sushin neuvoa ja päätin sijoittaa omaisuuttani matkamuistokrääsän sijasta palveluihin: halusin jalkahoitoon! Kuinka helposti Suomessa pääsee lauantai-iltana kymmenen minuutin odotuksella ja 28 eurolla (no hei, sataman lähellä) tunnin mittaiseen pedikyyriin? Siinä nautiskellessani ja uhraamatta juurikaan ajatuksia seurueelleni, joka odotti minua ja parturoitavaa nuorta veljeäni penkillä istuen lueskelin hiuslehteä (ne ovat kyllä aina hirveän inspiroivia!). Keksin, että olen ollut väärässä uskoessani, että ylikasvanut hirveä polkkatukka on välttämätön välivaihe hiustenkasvatuksessa. Senhän voi kerrostaa ja silti säilyttää jonkinlaisen illuusion tietystä pituudesta!

Mainitsin suunnitelmastani jalkahoitajalle, jolle olin muutenkin avautunut viroksi koko ajan, ja tämäpä kysyi heti viereiden huoneen kampaajalta irtoaako vapaa aika. Irtosi, ja kun punavalkoisiksi lakatut varpaankynteni olivat kuivat, sipsuttelin vielä lipsittäväksi. Ekohenkisyyttäni en halunnut päähäni sampoota vaan pelkän leikkauksen, joka olikin nopeasti tehty (tosin lopputulos oli lyhyempi kuin olin ajatellut). Venäläinen kampaajani (päästyään vihdoin jyvälle ekohippeilystäni) ymmärsi jopa olla tarjoamatta minulle mitään aineita tukkaan. Pari kertaa yhteinen kielemme, huono viro, oli tehdä tepposet (vastasin vain "jah" kun en tiennyt mitä hän suunnitteli tekevänsä), mutta olin lopputulokseen tyytyväinen. Laskeskelin tosin eläväni hyvin, hyvin kapeasti kotiinpaluun jälkeen. Isi tarjoutui kuitenkin maksamaan yhteisen kauneushoitolalaskumme, kaksi hiustenleikkuuta ja pedikyyrin, joka ei sivumennen sanoen ollut kuin noin 70 euroa. (Olisi sen Suomessakin saanut jostain lähiökampaamosta etsimällä ja vertailemalla, mutta tuskin nyt ensimmäisestä vastaantulevasta spasta!) Hypähtelin loppuillan kevein jaloin ja päin, huomattavasti keveämmin kuin väsynyt seurue. Laivamatka menikin karkkia ostaessa ja ruokasoodaa valokuvatessa.

(En tosin päätynyt vielä silloin kotiin vaan unosille
S:n vierashuoneeseen, josta seuraavana aamuna heräsin kuluttamaan amerikkalaista romanttista ja ei-romanttista komediaa, hampurilaisia ja suklaata sellaisia määriä, että hirvittää. Mutta se on toinen tarina. Tästä onkin hyvä aloittaa opiskelu, joka itse asiassa alkaa kolmen tunnin päästä. Kiitos seurastanne, kuulemiin.)

perjantai 10. heinäkuuta 2009

Lihapostaus.

Olin äsken oikein hyvällä keskivartalotreeni- ja venyttelytunnilla skipattuani sitä edeltävän bodypumpin. Tämän viikon liikunta onkin ollut lähinnä tuskaista ja tylsää. Keskivartalojumpan aluksi ohjaaja varoitti meitä siitä, että jotkin liikkeet saattavat näyttää hassuilta, mutta ovat kuitenkin hyväksi syville vatsalihaksille. Hassulta näyttävät liikkeet paljastuivat yllättävän tanssillisiksi tasapainoharjoituksiksi käsipainon kanssa (onneksi otin kolmikiloisen enkä esimerkiksi neli-), joita tehdessäni tunsin olevani taas elementissäni. Onneksi olin vielä pukeutunut paitaan, joka luo illuusion vyötäröstä, enkä eilen käyttämääni toppiin, joka ei. Aloin muistella tanssiaikoja ja sitä tanssiaiheista blogitekstiä, jota olen suunnitellut puolisen vuotta. Pääsin pätemään tanssitaustallani kunnolla kaikenlaisissa jalannostoissa ja varpaillaseisonnoissa, ja sepä oli pitkästä aikaa kivaa.

Aloitin balettitunnit kömpelönä ja luisevana 10-vuotiaana kaverin vanhoissa puvussa (violetti) ja tossuissa (vaaleanpunaiset) ja ohuissa valkoisissa sukkahousuissa. Muistan, että ensimmäistä tuntia varten mukanani oli eväänä voileipäkeksejä ja kurkkua. (Ystävä, jonka perässä tunneille tulin, ilmoitti että "teillä on pahaa kurkkua".) Jatkoin tanssitunneilla käymistä, ja halusin keskittyä ainoastaan balettiin. Jouduin kuitenkin osallistumaan myös luovan tanssin, sittemmin modernin tanssin opetukseen, mitä pidin nöyryyttävänä. Kaikki muu paitsi klassinen baletti oli silmissäni rumaa ja outoa, ja rumana pidin itseänikin, kun pakotettuna tein kummallisia liikkeitä, jotka eivät perustuneet siihen, mihin olin tottunut.

Jatkoin tunneilla käymistä ja aloin vuosien mittaan ymmärtää jotain modernista tanssistakin. Olin melko hyvä omalla alallani, mutta monet tanssikavereista menivät ohitseni taitojen monipuolisuudessa. Vasta myöhemmin olen alkanut kehittää itseäni monipuoliseksi tanssijaksi. Paremmat putoilivat yksi kerrallaan pois, käytännössä siis joko lopettivat tanssin teini-iässä tai siirtyivät arvostetumpiin oppilaitoksiin. Minun koulussani ei tehty tähtiä, mutta opettaja oli hyvä ohjaamaan harrastuksekseen, ilokseen tanssivia.

Tanssin yhä, suoritin samaan aikaan ylioppilaskirjoitusten kanssa tietyn tutkinnon, jonka nimen olen jo unohtanut (tässä kohdassa on pakko päteä, että olin ainut, joka sai sekä päättötyökoreografiastaan että opinnoistaan parhaan mahdollisen arvosanan), ja koska en saanut lukion jälkeen opiskelupaikkaa, jäin vielä yksinäni loistelemaan opistolle yhdeksi vuodeksi nuorempien ryhmässä. En kuitenkaan koskaan saanut yhtään pääosaa opiston esityksissä, sillä nuoremmasta polvesta muutamat ponkaisivat ohitseni sitä juuri itsekään tajuamatta. (Vaikka isojen kevätesitysten hohto olikin vuosien mittaan himmennyt ja niiden puutteet olivat tulleet esiin, olisin silti saattanut löytää käyttöä pääroolille tai parille.)

Lopetin säännöllisen treenauksen, kun tulin yliopistoon harrastettuani balettia yhdeksän vuotta. Otaksuin, etteivät aika, raha ja nivelet riittäisi enempään. En enää aivan ole varma, oliko lopettaminen hyvä asia, mutta en kenties olisi tullut aloittaneeksi muuta liikuntaa, jos olisin jatkanut baletissa. Yliopistoliikunta on tarjonnut kaikenlaisia tunteja, joista olen kokeillut kymmeniä. Mikään ei ole vielä noussut baletin vertaiseksi, sillä kyllästyn nopeasti, mutta olen oppinut liikkumaan monipuolisesti ja tanssimaankin kaikenlaisia lajeja: salsaa, sambaa, bailatinoa, funkia, afroa, itämaista.

Tänä keväänä olen todella innostunut yliopistoliikunnasta, ja treenaan usein jopa viitenä päivänä viikossa vähintään tunnin kerrallaan. Bodypump on tarjonnut jotain aivan uutta, ohjattuja lihaskuntoharjoituksia, ja vihdoin olen alkanut saada voimaa ylävartaloonikin. Nykyään olen tarkka siitä, että harjoittelen monipuolisesti, eikä vain yhteen lajiin keskittyminen tulisi enää mieleenikään. Koetan saada joka viikolle lihaskuntoharjoittelua, aerobista liikuntaa ja venyttelyä, vaikka nyt kesällä tunteja on tarjolla niukasti. Lisäksi olen vaikuttunut siitä, että yliopistolla liikunnanohjaajat - vaikka eivät nähdäkseni ohjaakaan kylliksi yksittäisiä ihmisiä - tuntuvat olevan erittäin hyvin perillä uusimmista tutkimuksista eivätkä piinaa liikkujia vanhentuneilla väitteillä esimerkiksi venyttelystä. Täällä olen oppinut, että venyttely tehdään kylmillä lihaksilla, että lonkankoukistajajumitus on istumatyöläisen pahin ryhtiongelma, että pään venyttämisessä ei käytetä kättä ja että pumppaava liike on hyvin kireän lihaksen venytyksessä hyväksyttävä keino.

Alan päästä takaisin kolmen vuoden takaiseen kuntooni, vaikka esimerkiksi jalkaterien ja tasapainon jatkuva harjoittaminen on tietysti vähentynyt baletin mukana. Käsien balettimaiset liikkeet ovat kuitenkin ilmeisesti jääneet kehooni lopullisesti. Olen jopa vahvempi toisista lihasryhmistä ja yritän seuraavaksi kehittää kestävyyttäni, joka balettiaikoina ei ollut kummoinen: sarjojen välillä oli paljon taukoja, eikä syke pysynyt kauaa yllä. Olen aina vihannut lenkkeilyä, mutta teini-iässä pakotin itseni siihen kuitenkin. En muista juuri kehittyneeni. En lenkkeile vieläkään, koska tiedän hauskempiakin tapoja liikkua.

Olen tehnyt jonkinlaisen periaatepäätöksen siitä, etten varmasti mene minnekään aikuisbalettiin kuolemaan häpeästä ja huomaamaan, miten paljon olen taantunut. Joskus tekisi silti mieleni kokeilla, mutta balettia ei ole juuri tarjolla halvalla ja helposti.

Osaan ainakin kuvitella, miten paljon vieraat tanssivaikutteet näkyisivät baletissani: en uskaltaisi ojentaa polvia ollenkaan eikä lantio varmasti pysyisi huomaamattomasti paikallaan.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2009

Peijakas

Saatan olla hieman raskaana. Huvittelen keksimällä sille lukuisia sarkastisia, mutta lämminkenkisiä kiertoilmauksia, jotka väistävät kaikki tie-, kukka- ja (aivan erityisesti) enkelimetaforien kliseekuopat tuoden esiin, että en suostu "pysähtymään täynnä hiljaista ihmettelyä minkään fucking kauneuden/herkkyyden/täydellisyyden äärelle" ja lässyttämään tunteistani kritiikittä ironiatta kaiken maailman kopeloiville tädeille. Turisti on blogissaan jo varannut nimen Suolinkainen, ok, ei se ehkä olekaan aivan sitä, mitä tavoittelen, enköhän ehdi tässä keksi nimiä mielenkiintoiselle tilalleni. Yhtäkkiä tunnen lämmintä yhteyttä Turistin kanssa.

T ei tietenkään uskonut, että kaksi punaista viivaa merkitsevät sitä, mitä väitin niiden merkitsevän, koska "amerikkalaisissa elokuvissa siinä on aina sininen plussa". (Puhelussa kotoa rautatieasemalle:)
"Mä taidan olla nyt sitte raskaana."
"Ai jaa, mä voisin mennä Mäkkiin kun on hirvee nälkä ton matkan jälkeen."
Siinä teille liikuttunutta ihmettelyä, tädit!

Haluaisin tietysti avautua kaikille kauheasti, mutta saattaisi olla melko perseestä kertoa myöhemmin jokaiselle että keskenpä meni, kiitoksia mielenkiinnostanne. Vihjailujen aika siis. Täytyypä "kommentoida omaa tilaansa" blogissa vaan eikä ees Fäsärissä (ainakin vielä 5 minuuttia).

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Päivän ihkut.

Asioita, jotka minua tänään miellyttävät:

*Suklaalevy, jonka sain palkaksi salmiakinmaistamistestistä. (Tuotteen rakenne oli miellyttävä, mutta "en yleisesti käsitä, mihin salmiakin maussa tarvitaan ns. raikkautta".)
*Kynsilakat sormissa ja varpaissa (3 eri väriä).
*Kivan Arnolds-miehen poikavauva, joka näyttää ihan Kivalta Arnolds-mieheltä.
*Ihana sää.
*Omien ajatusten ajattelu äärimmäisen hidastempoisessa työssä.
*Maailman pienin pizzeria käsittämättömän landella. Sen kiva pizzamies ynnä virolainen bussikuski, joka juotti minulle kahvia siellä, jotta en koko ajan haukottelisi. (Saimme roiman alennuksen.) Keskustelimme säästä ja läheisestä purosta, joka haisee kesäisin. Eikä ympäristöministeri tee mitään!
*Maailman pienin koira siellä samalla landella. (Se oli niin pieni!)
*Seurasaaren 11 joutsenenpoikasta.
*Kauppakuittien ja työpapereiden taustapuolille kirjoitetut kirjeet.
*7 lomaketta, jotka sain täy(tä)tettyä neljä- ja puolituntisen työpäiväni aikana.
*Paljain jaloin käveleminen parkkipaikan takaisella alueella, joka oli kuin luotu paljain jaloin kävelemiseen. Siellä oli karkeaa ruohoa ja niittykukkia! Opin mitä yhden heinän nimi on viroksi. Olisipa parveekkeellani tai jossain muualla lähellä yhtä puhdas ja hyvä paljainjaloinkävelemispaikka! (Mutta ei, täällä on vain asfalttia, lasia ja eritteitä!)
*Koneet, jotka kuorivat asfalttia kotini lähellä tänään! Kuor! Kuor! Haluan ajaa sellaisella!
*Mieheni, joka tälläkin hetkellä esittää naista keittiössä. En uskalla mennä sinne.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Kieppo

Olen alkanut viime aikoina ajatella, että pitäisi joskus kokeilla huvipuistokieputtimia. En ole koskaan ollut sellaisissa, paitsi ketjukarusellissa (kiljuin) ja maailmanpyörässä (halusin pois) ja jossain junassa, joka kallisteli häiritsevästi sivulle-sivulle. Mutta koska niin moni ihminen tykkää kieppua oudoissa oksetuskoneissa, ehkä niissä sitten on jotain oikeasti hienoa, jotain katarttista. Voiko sanoa ettei tykkää jostain, jos ei ole koskaan uskaltanut kokeilla, ja mielipide muutenkin perustuu 15 vuotta vanhoihin olosuhteisiin?

Ehkäpä siis päädyn Lintsille M:n kanssa, joka ehdottikin juuri sitä kirjeessään. Mutta entä jos häpäisen itseni jotenkin? Menetän tajuntani? Entä jos lasken alleni? Tekevätkö ihmiset niin maailmanpyörässä?

Mutta kummitusjunaan ette minua saa. Yksi kerta siellä (silmät kiinni ja kädet korvilla ja kokonaan rutistuneena vaunun jalkatilaan) riitti mainiosti.

perjantai 12. kesäkuuta 2009

Paras liikunta tapahtuu selällään maaten

Löysin tänään itseni makaamasta selälläni lattialla pyöräillen jaloillani ilmassa ja tehden samalla vatsalihasnostoja ja laulaen Vielä on kesää jäljellä. Mahtavaa!

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Ehrensvärdin ruusu

Jouduin täksi viikoksi töihin Suomenlinnan lautoille lomakkeita täytättämään. (Juoksentelin aamulla kolme varttia Katajanokalla etsimässä sitä typerää lauttaa kaikkien vikinglinien seasta.) Oli kuulkaa superjännää riehua ihan yksin autolautalla kuorma-autojen välissä! Se hurisi! Ja muljahteli! Ja aallot aaltoilivat! Kipittelin kaiken tyttöyden ruumiillistumana koputtamassa autojen ikkunoihin ja väistelin ilman käsijarrua seinille sinkoilevia autoja kaiken nuoruuteni tarmolla ja koko palkkani edestä. Joko hiusväriä kannattaa jatkossakin pitää neljä tuntia päässä tai sitten ne huoltolaiturin likakätiset rekkamiehet eivät oikeasti ole tottuneet näkemään naisia sillä ei-turistilautalla - melkoisen auliisti ne joka tapauksessa tottelivat minua ja täyttivät jokaisen lomakkeen jonka niille työnsin, olisivat täyttäneet enemmänkin jos olisi ollut tarpeen. Ehdin jo tarkistaa, olisinko sittenkin laittanut aamulla päälleni jotain aivan muuta kuin venyneet farkut ja ilmaiseksi kirpparilta saadun ruskean turvahupparini. (Ei, en ollut.) Nuorin ja parhaan näköinen rekkamies oli nyrjäyttää niskansa kun siirryin kauemmas, ja hiipi sitten vielä keskustelemaan lomakkeestani ennen laituriin saapumista. Hän keräsi rohkeutensa ja kysyi, olenko oikein töissä vai onko kyseessä koulutehtävä.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2009

Ikkuna

Tapoin tänään tervapääskyn tiiliskivellä. Se oli surullista.

perjantai 22. toukokuuta 2009

Mutta sataa.

Mulla ei ole pitkään aikaan ollut mitään asiaa kenellekään. Viime aikoina olen keskittynyt yleissivistyksen laajentamiseen Avoimen luennoilla ja, hm, netissä. Onnistuin muuten löytämään kirjastosta elokuvan, jossa on Jörn Donner! Kuka tulee katsomaan? S&S?

Tosiaan, nyt olen vihdoin siellä Facebookissa. :) Harmi, etten voi enää liittyä ryhmään "Kirjoitan proseminaarityötä ja se ahdistaa".

sunnuntai 10. toukokuuta 2009

En ole ikinä ollut näin vähällä liittyä Facebookiin... OMG

Joskus sitä pohtii

Olenko lepuuttanut keittiönpöydälläni viikon aikana kolmea erilaista suklaakakkua? Maistuuko yksi niistä (Herra Hakkaraisen muotoinen) pakastetulta sipulilta ja vain yksi helvetin hyvältä? Istuinko eilen ravintolassa huutamassa kovalla äänellä "komeita meripoikia"? Miksi siellä keskellä pöytää oli seitsemät alushousut? Miksi munankuoreen pakattu suklaa on vegaanista, mutta sama suklaa rasiassa ei olekaan? Miksi ensin kukaan ei halua tavata ja sitten kolme-neljä tahoa vaatii seuraa samalla kellonlyömällä? Miksi tunnelmallinen kynttilänvalo-, kirjeenkirjoitus- ja nyyhkysade iskee silloin kun haluaisi pestä ikkunat ennen lähtöä eväsretkelle?

Mikä parveke se sellainen on, joka ei kestä linnunkakan pesua kloorivedellä?

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Ei vielä.puh

"Ei vielä nukkumaan, mä olen just ohittanut itsekritiikkivaiheen! Tekstiä tulee niin kuin tulppa olis irronnut! Pyllystä, joo, mutta kuitenkin."

"Tarkoituksenani on tutkia aineistostani kaikki."

Katsokaa mitkä kulmakarvat! <3 Sen sijaan että olisin lukemassa Kieli 10:stä sitä Tainion tekstiä tai viittailemassa Variaatioon ja sen funktioihin (eikö teistäkin tuo ole tosi luonnontieteellinen nimi noin niin kuin humanisteille?) minä katson kun vähän liikaa pikkuveljeni näköinen mies juoksee hitaasti. Olen vuorokauden sisällä kuullut/lukenut kolmesta paikasta virheellistä (eiku epäkieliopillista, anteex) teitittelyä! Elkää oikeesti sekoittako sitä siihen monikkoon!

Viime yönä kirjoitin kännykän muistiin: "Mikä on Ulan Bator?" Tänään katsoin Pasilaa tuubista, ja se mainittiin siellä. Huhhuh. (Onhan meillä sit Wikipedia.)

Olen kirjoittanut Moleskineen mm. seuraavat asiat:

"Kirjastossa istuu Michael Jacksonin näköinen nainen."
"Unelmoin megakaaviosta, jossa olisi oma sarake KAIKELLE. Ei taitais kaksi tai kolme ulottuvuutta riittää."
"Kielelliset ilmaukset ovat ennen muuta toimintaa (Tainio 1996: 81)."
"Antakaa minulle iso puhdas lattia, jossa möyriä, kaatuilla ja kieriskellä!"
"The wheels just keep on turning."
"Istuin metrossa pimeässä tunnelissa katselemassa ikkunalasista heijastuvia ihmisiä ja ajattelin, että tästä saisi tosi kuulkaa kauniin metaforan elämästä. Että jotkut sitä tyytyy vain katsomaan huomaamattomasti ja puolisalaa heijastuksia ihmisistä sen sijaan, että kääntyisi ja katsoisi reilusti päin. Ei kun pahus, luolavertaus on jo keksitty."

Kas, on yö. Aika kirjoittaa kandi loppuun. (Miksi kuulen korvissani äidin nauravan räkäisesti?)

Edit.
Lisäksi minua ärsyttää, että kaikenlaiset puoliautomaattiset kirjoitusohjelmat ja blogisivut katsovat asiakseen poistaa puolikkaita sanoja tai kokonaisia kappaleita tekstistäni ilman ilmoittamatta. En muista enää mitä luki tämän tekstin alussa kun kirjoitin sen monta päivää sitten, sääli.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Ja muita tarinoita

My hobby: jonkin täysin satunnaisen ja absurdin asian väittäminen silmät kirkkaina uudeksi muodiksi. "Siis täh, käytätkö sä oikeasti vielä alusvaatteita?"'

Takaisin Excel-taulukoiden pariin. Olen jo todistanut niillä oikeaksi yhden väitteeni kandintutkielmassani.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Vesikastanja

Ei perse, miten olen ikinä voinut näyttää kenellekään kandiani? Sehän on ihan kauhea! Löysin just enemmän kuin puoli tusinaa erilaista tutkimuskysymystä siitä, enkä mitään niistä aio toteuttaa. Nyt oksasakset käteen, ylioppilas!

perjantai 24. huhtikuuta 2009

Ensi torstaina bodypump, voitteko kuvitella.

Eilen käytin hirveästi rahnaa ekokauppoihin ja pelasin kaksi tuntia lautapeliä ystävieni kanssa. Mieleni teki tappaa kaikki, jotka torpedoivat strategiani (piti pysähtyä miettimään, miten tuo kirjoitetaan...). Sama tunnelma muillakin. Kaikki me vain vuorotellen kiroilimme estoitta ja sitten nauroimme taas itsemme tärviölle. Oliko se dopamiini, jota erittyi? Ahmimme donitseja. Lopulta voitin todella likaisella tempulla.

Tänään olen vain seilannut netissä (teen sitä nykyään tunteja, tunteja päivässä - no siis en sitä) ja miettinyt, miten hienoa olisi, jos netissäkin voisi tehdä niin kuin yhden kirjan kanssa (nyt se aloittaa taas siitä Nousiaisesta), että merkkaisi marginaaliin aina kun lukee jotain, jota on itsekin kokenut tai ajatellut, siis ihan täsmälleen samaa. Niin käy ajoittain, tänäänkin monesti.

Ja sitten keksin vihdoinkin, miksi eräs elokuvarepliikki tuntui niin tutulta jo silloin kun (muka) näin elokuvan ensimmäisen kerran. Olin lukenut sen netistä ennenkin, mutta tajuamatta viittausta. Ja tämä askarrutti minua kauan.

En nyt just saa tuotettua tämän korkeatasoisempaa kieltä, vaikka olen koko päivän viettänyt erilaisten tekstien parissa. Kandissani olen edistynyt vähän, mutta nyt olen pisteessä, jossa olen tehnyt kaikki pienet korjaukset jotka piti, mutta pitäisi ruveta työstämään isoja, rakenteellisia muutoksia. En uskalla.

Mikä sähkölasku tästä elämäntavasta tulisikaan, jos sähkö ei kuuluisi vuokraan -

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Meidän lauluamme soitetaan.

Tiedättekö muuten miltä tuntuu, kun. Sitä on omaksunut paljon asioita ympäristöstään, sanotaan nyt vaikka lempivärinsä jostain elokuvasta ja kävelytyylinsä joltain kaverilta yläasteelta ja jonkin muun maneerin vielä jostain kirjasta. Oppii pitämään niitä osana itseään eikä koskaan kerro kenellekään että ne piirteet ovat vain lainassa, ja sitten! Törmää uudestaan siihen lainatahoon! Vähänkö tulee skitsofreeninen olo. Kerran, kun muutama vuosi sitten katsoin Amélieta ties kuinka monetta kertaa, tuntui kuin olisi itseään katsonut (nokun ne vaatteet! Ja värit!). Näillä geeneillä oli samperin vaikeaa näyttää Audrey Tautoulta, mutta alle kaksikymppisenä jaksoin vielä yrittää. Sittemmin lakkasin pitämästä sitä kampausta maailman hienoimpana, ja päätin, että ei ole mitään coolimpaa (ok, milloin olen alkanut käyttää tuota sanaa?) kuin leikata itse tukkansa kynsisaksilla (kuten teki mm. S). Olen käyttänyt askartelusaksia.

Tämän minut innoitti kirjoittamaan se seikka, että eilen luin taas Inka Nousiaista, jota olin joskus lukiossa pitänyt aivan ihanana kirjailijana ja jolta onneksi tuloksetta olin yrittänyt omaksua joitain piirteitä teksteihini. Jestas mitä tekotaiteellista hörsellystä! Ihan samaa sarjaa kuin Jipun sanoitukset (kuuntelen siis sitä vain camp-hengessä, huom.!). Että täytänpä tämän tilan nyt tällaisilla pienillä yksittäisillä tapahtumilla, jotka muka symboloivat jotain suurempaa. Eivät ne symboloi! Onhan se taitavaa, ettei tarvitse sanoa suoraan, että "lapsuuteni oli onneton", kun voi marssittaa esiin kaikenlaisia näennäisen merkityksettömiä, mutta paljastavia yksityiskohtia ("Tytöllä oli päällään isoveljen pitkät kalsarit, koska äiti ei ollut jaksanut pakata hänelle omia vaatteita." So?), joista se käy ilmi. Jep, näinhän meille varmasti opetetaan luovan kirjoittamisen kurssilla, mutta eivät kaikki yksityiskohdat ole merkityksellisiä vain siksi, että joku kirjoittaa ne. Voisi sitä nyt joskus sanoa jotain suoraankin eikä pelleillä niiden vihjausten kanssa. Sitä paitsi niissä kirjoissa, saati Jipun lauluissa, ei ole mitään sarkasmia! Tai itseironiaa. En luota keneenkään, joka selviää elämästä vailla sarkasmia. - Onneksi olen vihdoin liian tiedostava omaksuakseni vahingossa mitään Jipulta tai Inka Nousiaiselta. Palaan takaisin varsinaiseen aiheeseen seuraavassa kappaleessa. Kas näin:

Koska elämäni suurimpia päämääriä on aina ollut lakata olemasta minä, olen niin kauan kuin muistan ollut hyvä yleisö kaikenlaisille vanhoille tyttökirjoille, joissa sankarittaret pyrkivät uutterasti kohti muutosta ja parempaa luonnetta ja onnistuvatkin ennen pitkää. Olen lukuisia kertoja aloittanut itsekasvatusprojekteja, merkinnyt kalenteriin teemapäiviä, jolloin opettelen pois huonoista tavoistani (opin lopulta vähäsen) ja kaikilla elämänalueilla koettanut muuttua. Olen treenannut vartaloani (tulokset olen luonnollisesti tajunnut vasta menetettyäni ne, lakattuani tanssimasta semi-tavoitteellisesti ja lihottuani tädiksi), koettanut sivistyä, yrittänyt aina olla vähän parempi ihminen. Joissakin asioissa en ole millään kehittynyt (enkä nyt erittele niitä tässä, joku roti sentään näillä henkilökohtaisilla uhrauksilla julkisuuden vuoksi, ties ketkä ainejärjestöläiset tätä stalkkaavat, näen teidät kaikki! Esseidenne pariin siitä!), tai vaikka olisinkin, en näe muutoksia. Tästäkin voisi nyt vetää kauheasti populaaripsykologisia johtopäätöksiä, ihan vapaasti, mutta ette minulle tule avautumaan siitä. (Ai että Inanalla on kelpaamattomuuden tunne! No vittu aijaa! Kyynel!)

Joskus mietin, millainen olisin, ellen olisi koskaan tietoisesti muokannut itseäni. Tiedostamattaan ihminen omaksuu kaikenlaista esimerkiksi puheeseensa, ok, myös sellaisia aineksia, joita on koettanut viimeiseen asti vastustaa. Niin kuin sen kiekaisevan intonaation eilen teatterista. Oikeastaan se oli hauska, mutta en halua sitä puheeseeni. Moni nykyisistä maneereistani on oikeastaan alun perin tietoisesti omaksuttu - voisin melkein nimeltä mainiten kertoa, mistä mikin. En kylläkään tee sitä. Nyt kaikenlaisista hohtonsa menettäneistä hokemista ja elkeistä on sitten vaikeaa päästä eroon. Olisinko kenties aivan toisenlainen, jos olisin luottanut itseeni ala-asteella enkä koskaan ruvennut matkimaan toisten olemista ja tapoja? Olisinkohan niinku tyhjempi vai täydempi persoona?

Haluan vielä korostaa, että eilen prosemmassa otin kritiikin tosi kypsästi vastaan. Repikää kuulkaa siitä. (Kiintiö onkin nyt täynnä.) Jos kandin rakenne oli kuin tämän, ymmärrän nyt mitä ne puhuivat jaksottelusta. (Jos kirjoittaisin tämän päiväkirjaani, tekstissä olisi vähemmän aggressiivisia sulkuja. Sillä olen vuorenvarma, että kommentoijat palavat halusta tulla tänne vittuilemaan ihmisten paljastuksille. Siksi tähän loppuun vielä haistattelut kaikille. Taidan olla vähän nälkäinen.)

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Ja valitsin illaksi asun sävy sävyyn.

Voi ilo, löysi sattumalta jotain aivan ihanaa! Ensimmäinen blogi, jota ikinä luin, jonka pohjalta muodostin käsitykseni siitä, mitä blogit ovat ja mikä on oikeanlainen blogi; joka katosi jonnekin joskus (tai ehkä se oli joku siihen linkitetty blogi, saman kirjoittajan kuitenkin, en nyt muista kert siitä on yli neljä vuotta) ja jota olen sen jälkeen kaivannut koko aikuisikäni! Ja jossa olleen ohjeen mukaan teen edelleen vähän helvetin hyvää suklaakakkua. Pidän jostain oudosta syystä kuvan henkilön tukasta :)

Ja sitten olen selvästi pääsemässä oikeasti tiedeyhteisön jäseneksi: olen oppinut ilmaisemaan tosi pitkästi ja monimutkaisesti ja puolipistein sen, minkä vois ilmaista lyhyestikin. Kandi-flow, tai ainakin pikku aalto. Nyt pitää vain ratkaista, teenkö kandia vai luenko tuota blogia uudestaan ja eri silmin kuin tuoreena ylioppilaana.

torstai 16. huhtikuuta 2009

Jotain muuta ajateltavaa

Alepan tarjouksessa ollut eineskasvislasagne on hyvää. (Kuinka kaurismäkeläiseltä kuulostankaan!) Essee etenee hitaasti vaikka olenkin hukannut tehtävänannon. Kandi ei.

Mietin tänään suihkussa (kuinka monta kertaa olenkaan aloittanut lauseen näin!) kandintyöni aikataulua. Ensin ajattelin, että ok, on kuusi viikkoa aikaa ja pitäis saada 25 sivua tehtyä. Viisi viikkoa ja 25 sivua, se on edelleen 5 sivua viikossa. Neljä viikkoa ja 20 sivua. Kolme viikkoa ja 18 sivua. Kaksi viikkoa, ja vielä pitäis tehdä 16 sivua. Puolitoista viikkoa ja 13 sivua puuttuu. Olen juuttunut tilaan "x päivää aikaa ja 6 sivua, kaikki olennainen sanottava, säällinen rakenne ja melkein kaikki lähteet puuttuvat". Voi itkun pätkät. Arvatkaa, olenko 1. kirjoittanut ne sivut itse vai kenties 2. täyttänyt sivumäärän litteraateilla...

Alan kirjoittaa tänne jotain tosi kiinnostavia pohdiskelevia esseemäisiä tekstejä heti kun kandiudun. Tai sit alan käydä satunnaisilla Avoimen kesäkursseilla ihan himona enkä ainakaan kerkeä ajatella mitään pohdiskelevaa ja esseemäistä. Voisin nyt mennä tästä vaikka tekemään sitä esseetä tai kirjoittamaan artikkelikopioiden marginaaleihin vielä yhden kerran "MUA EI KIINNOSTA".

Ja arvatkaa mitä! Katsoin eilen Tobey "Kulmakarvat" Maguire -elokuvan, ja se tapettiin heti alussa! Petosta! Sitä paitsi se oli vain väkivaltainen sika sen kaksikymmentä minuuttia.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Hehkutusjäännös

Päädyin tuijottamaan tuubista kaikenkarvaisten Talent-ohjelmien yllätyslahjakkuuksia (hehkutusmusaa, elegantteja kyyneliä, valkaistuja hymyjä). Miten tässä näin kävi? Ja sitten katsoin Erilaista huippumallia haussa. Onneksi meillä ei ole telkkaria, katsoisin varmaan kaikki päivät vaan ruutua. Siis toistakin ruutua. Tarkoitukseni oli kirjoittaa essee ennen jumppaa, mutta näköjään sain vain yhden kappaleen tehtyä... Mutta eilinen tentti meni hienosti. Suklaa loppui.

tiistai 14. huhtikuuta 2009

Keltaiset vaatteet elämässäni

Vietin päästäisen kotipuolessa, jonne tuli käymään myös ukki. Huvikseni kierrätin häntä, T:a ja isiä kauppakeskuksessa (jossa en tosin osannut itsekään oikein liikkua, kun se on pantu uusiksi kotoa lähtöni jälkeen) eläinkaupoissa, punnitsejasäästässä, Tiimarissa, lelukaupassa ja vielä Arnoldsilla. Oli hupaisaa katsoa ukin ilmeitä. Hänen kotikylässään ei siis ole edes pankkiautomaattia... Muun ajan söin suklaata riippuvuutta aiheuttavia määriä ja iloitsin.

Juuri nyt kyllä tunnen kuinka paranoia hiipii. Olen kuitenkin naimisissa Jeesuksen kanssa, joten
siltä suunnalta on turha odottaa ymmärrystä keskusteltaessa aiheesta "kuinka kieroja ihmiset voivat oikeasti olla". Tyydyn siis syyttämään itseäni ja menemään aikani kuluksi tenttiin. (Haluan ilmoittaa, että olen oppinut ne formanttijutut.)

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Mihin nykyajan nuoret naiset ovat menossa?

1. Syö joka päivä jotain mitä ei ole ennen maistanut. ->
2. Ostaa kirppareilta valkoisen trikoomekon ja läpinäkyvän vaaleanpunaisen paidankin, vaikka tietää että molemmat tekevät selvää maalaisjärjestä. ->
3.
Kasvattaa säärikarvat ja alkaa jutella niille feminismistä.

Nyt voisi ajatella, että katsokaas mitä tapahtuu kun sen mies ei ole vahtimassa, mutta kun ei hän minua oikeastaan muulloinkaan vahdi.
(No, maalaisjärki pääsi kyllä niskan päälle ja mekko on nyt oranssi. Sentään aika repäisevän oranssi!)

Lisäksi olen käynyt kahdesti pilateksessa, löytänyt vyötäröni ja hartiani eilen sovituskopissa 24 trikoopaitaa sovittaessani (ainakin ne ovat selvästi näkyvissä selkäpuolelta kun post-paastomaha ei näy sinne), työllistänyt häpeämättä ystäviäni, pessyt mustaa hennaa kylppärin lattiasta, seinistä, katosta ja suihkuverhosta (sekä vielä vähän katosta ja suikuverhosta), suorittanut virallisesti naistutkimuksen perusopinnot, leiponut arvokkaimman ja hienoimman appelsiinisuklaakakkuni ikinä (pakkasessa nyt, en uskalla syödä vielä sitä), suunnitellut ikkunanpeseväni heti 21. päivän jälkeen, syönyt suklaata urakalla, saanut kauan kaivatut lomarahani, vieroittanut pikkulintuja, syönyt lisää suklaata ja ollut hirveän innokas ja kiinnostunut kaikesta paitsi kandin ja esseen kirjoittamisesta ja tentistä. Ensi kerralla kokeilen Vogelin mehupaastoa, en kestä enää tuota sitruunaa yhtään.

Paastotkaa tekin, ystävät, se tehostaa kevään vaikutusta. Odotan vain, että pihapolkumme nilkkoihin yltävä kura kuivuu ja voin kepsutella uusissa valkoisissa lenkkareissani.

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Sängyssä silmät kiinni

Sääntö numero yksi: jos aiot paastota, niin älä sitten pihistele paastojuoma-aineksissa. Kahdeksantena päivänä olen ollut pyörtyä kahdesti (siis yhtä monta kertaa kun olen noussut hakemaan vettä) ja maannut oikosenani mihinkään kykenemättömänä sängyssä ja kylmässä hiessä. Kaiketi on vielä tänään mentävä ostamaan niitä appelsiineja, kun ei yrttiteellä pärjää. Mutku vaahtera-palmusiirappi maksaa sen 50 euroa litralta... - Maksaa se arkkukin, sanoisi äiti jos tietäisi. Epäluotettava vaakamme väittää minun laihtuneen epäilyttävän vähäiset kaksi kiloa yli viikossa, en usko sitä.

perjantai 3. huhtikuuta 2009

Vielä se jaksaa heilua

Olenko ehkä hieman säälittävä, jos samalla viikolla saan kahdelta opettajalta sähköpostia, jossa käsketään rauhoittumaan ja hengittämään syvään? Mutku stressaa. Eikä tähän ole laskettu mukaan niitä kaikkia ei-sähköisiä päähäntaputuskontakteja. Marssin muuten sivuainetiedekuntaani (usean laitosyhteydenoton jälkeen) kysymään, mikä juttu se semmoinen on että yhtäkkiä minulta vaaditaan takautuvasti kolmea ylimääräistä opintopistettä. (No ei niitä lopulta vaadittukaan.) Kävi ilmi, että juttelin samaisen ihmisen kanssa, joka oli kerran vastaanottanut raivoisan palautteeni laitoksen perseilystä. Minä olisin voinut vaikka vannoa, että panin sähköpostiosoitteeni (lopulta) siihen nettilomakeeseen, mutta koskaan se ei ollut tullut perille. Siellä ne olivat ihmiset väännelleet käsiään, kun eivät voineet vastata minulle. Kyllä muuten alkoi kälviä. Myös alkoi hieman hävettää, mutta kovetin itseni ja ajattelin, että en nyt hemmetissä ala neiteillä ja pyydellä anteeksi oikeutettua suuttumusta, kun minua on kohdeltu huonosti.

Opiskelu, siis pelkkä opiskelu ilman ansiotyötä, vaikka sitä onkin opintopisteissä surkean vähän ja ne arvosanatkin taitavat jäädä aika huteriksi, vie tällä hetkellä niin suuren osan energiastani, etten aina ehdi edes ajatella ruokaa (vaikka kyllä sitäkin). Paastoni on tänään puolessavälissä. Pääsiäinen, mikset jo tule? Ajoitin nimittäin tämän sillä tavalla, että vaikka oikeasti saisin aikaiseksi paastota koko sen kymmenen päivää, pääsen silti vielä ilakoimaan äidin pääsiäisherkkujen ääreen. Tosin luulen että viimeiset pari päivää saatan jo porrastaa syömisen aloittamista paastojuoman litkinnän ohella niin, ettei sikakallis vaahtera-palmusiirappini lopu kesken. Mieleni ei varsinaisesti tee appelsiineja, mutta niillähän se syöminen on aloitettava. (Huom. herkkuvinkki vegaaneille: jos se oli niin että ne Mignon-munat on vegaanisia mutta kuori ei, niin nythän niitä saa siis konvehteina pahvirasiassakin. Maksaahan ne tietysti ihan kamalasti. Munanmuotoisia ne eivät ole, mutta haitanneeko tuo.)

Huomenna tulee muuten täyteen viisi vuotta enam-vähem suloista yhteiseloa, minkä kunniaksi lahjomme toisiamme Akateemisessa kirjakaupassa tänään. Minä saan Tulvan, T:n lahjaa emme vielä tiedä.

Palaan takaisin luentopäiväkirjan ääreen. Tänä aamuna olen tehnyt jo melkein kaksi viidestä.

torstai 26. maaliskuuta 2009

Enkä edes ovuloi 2

Katsoin tänään ja eilen viimeiset jaksot Forsytein tarusta sen sijaan, että olisin esimerkiksi kirjoittanut esseitäni, kun kerrankin olisi ollut aikaa vaikka kuinka. Seuraaville kolmelle päivälle olen tainnut sopia tapaamisia, mutta kun...

Jos olisin viisi vuotta nuorempi, tämä olisi minusta aivan käsittämättömän ihana. (Onhan se vähän poika.) Näköjään päässäni on pehmeä kohta jättimäisten, järisyttävän traagisten, vuosikymmeniä kestävien sukudraamojen kohdalla. Vai miten niiden Okalintujenkin kanssa kävi? Aika usein on kyllä pakko pysäyttää ja 1. muistella kuka on kenenkin serkku tai lapsi (koska kaikki näyttävät niin kauniilta ja samalta ja sitäpaitsi sillä sisäsiittoisuudellakin voi olla osuutensa asiassa) 2. esittää ääneen näkemyksiään ihmisten moraalista ja siitä miten niillä on liikaa rahaa ja aikaa vatvoa sydäntensä kulloisiakin muljahduksia (miksei kukaan tee mitään työtä? Miksei kukaan syö ruokaansa loppuun? Miten ne uskaltavat puuhailla kaikenlaista kiellettyä talossa, jossa on kymmeniä muita ja ovet auki?).

Luulen nyt nähneeni riittävän monta ikätoverinsa isäksi meikattua, laihaa ja nuoriäänistä ihmistä näyttelemässä ikääntymistä kävelemällä hitaasti. Vain harvat henkilöt tässä draamassa olivat puhtaasti hyviä, kilttejä ja viattomia, jotka eivät missään vaiheessa olleet pettäneet tai satuttaneet ketään tai palvoneet omia tunteitaan talloen muita. Heistä pidin eniten.
Muutama keskeinen henkilö oli minusta pelkästään ärsyttävä. On muuten usein vaikea uskoa että kyse on Elämää Suuremmasta Rakkaudesta, jos osapuolet ovat ylettömän kauniita: ihmekös, kai minäkin nyt tuollaisia kiiltokuvapojuja... katselisin. Toisaalta meidät on viihdeteollisuuden toimesta ehdollistettu uskomaan, että vain kauniit ihmiset ansaitsevat rakkautta, joten rumatkaan näyttelijät eivät tule kysymykseen.

Mutta ai että se onkin ihana. (Harmi etten nyt löytänyt parempaa kuvaa. Pankaa merkille kulmakarvat.)

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Murtuma eli Mitä tahansa töiden välttelyn vuoksi.

No mutta ainakaan en liity siihen Pärstäkirjaan ennen kuin olen kandiutunut. Tai olisin siellä vain statusta päivittämässä ja vanhoja rakkauksia stalkkaamassa (ups - nyt sanoin sen) kaikki päivät, ja menee ne päivät netissä näköjään jo näin muutenkin. Tänään olen lähinnä muotoillut kandiani (siis silloin kun en ole roikkunut keskustelufoorumeilla, lukenut uudestaan päivittämättömiä blogeja tai googlannut sukulaisiani, uskomatonta, eikö?), mutta kummasti siihen saa pituutta kansilehdillä, toistaiseksi tyhjillä sisällysluetteloilla ja nidontamarginaaleilla tai mitä ne on. En olekaan koskenut siihen pariin viikkoon. Viistoista sivua vielä. Toiset alkavat lähetellä valmiita.

Kaikesta huolimatta minusta on edelleen ihan lapsellisen siistiä olla jossain niin hienossa paikassa kuin yliopisto. Kuvitelkaa, kolmatta vuotta olen aina välillä onnitellut itseäni siitä, että pääsin tänne asti. Moni pitää tätä itsestäänselvänä: eilenkin juhlissa osallistuin keskusteluun, jossa ihmeteltiin suureen ääneen sitä, että joku tietää opiskelemaan mennessään, miksi haluaa tulla, opiskelee, ja valmistuu siihen samaan ammattiin!

Olen huomannut, että alan pitää eräästä PeeTeestä yhä enemmän. Olen ehkä arvioinut hänet väärin, oikeastaan hän ei "P" enää juuri ollenkaan. (Kirjoitin tähän ensin kontekstia, mutta sitten pelästyin että jos se nyt lukee tätä jonkin mutkan kautta ja pahastuu.) Minusta oli muuten suunnattoman hauskaa eilen tavata paljon ihmisiä, ruoat olivat hyvät (katkeroiduin hiukan raa'asta sipulista salaatissa, mutta saatoinpa sitten siirtyä suoraan sipsilevelille) ja keskustelut hienoja. Vähän harmittaa että unohdin molemmat seurapelit illan ajaksi laukkuuni ja itse asiassa myös osan ruokatuomisistani. Ihmisten pitäisi pitää useammin synttäreitä, onko kenelläkään nyt kevään ja kesän aikana?

Mieheni on oppinut: kun pyysin irtokarkkeja itsellenikin hänen mennessään leffavuokraamoon, hän sanoi sormi pystyssä, ettei "nyt ole sun karkkipäivä". Ei ollutkaan, mutta ahisti niin, niin, niin hirveästi. Sallin itselleni sen. (Kuinkahan kauan muuten kestää, että muistan hampaidenvihlonnan ja leuankramppausten liittyvän erottamattomasti (irto)karkinsyöntiin?)

Nyt voinkin ruveta menemään nukkumaan ja lopettaa tämän rasittavan tutkielmanteon.

Ja mikä on dispositio

Oikeesti. Kirjoitetaanko laitosten ja tiedekuntien nimet isolla vai pienellä? Niitä näkee harvoin keskellä lausetta. Tietäisiköhän Kielenhuollon käsikirja?

Oi.

Aamulla keittiöstä kuului: "Lilja Matilda!"
Minun rakkaani lukee lehdestä syntyneiden ja kastettujen palstaa. <3

(Lilja Matilda oli kyllä numeron somin vaavu. Niille muille piirsin viiksiä, hampaita, sädekehiä ja lolcat-repliikkejä.)

keskiviikko 18. maaliskuuta 2009

Ikkunassa luki "palveleva kenkäkauppa".

En malta kirjoittaa kandia vaikka raahasin koneenkin tänne yliopistolle. Olen nimittäin liian innoissani...

Lähtiessäni kirjastosta ennen kahta sanoin vieruskaverille: "Emmä jaksa mitään kandia kirjoittaa, mä menen ostamaan kengät, tai ehkä kahdet." Meillähän oli siis suunnitelmana ostaa sikakalliit ja hyvät maiharit kummallekin, mutta Kenkä-Rale päätti toisin. Löysimme T:lle maiharit ensimmäisestä kaupasta, sivumennen sanoen Kenkä-Marskista, (sille löytäisi sopivat vaikka Saiturinpörssistä), mutta minulle ei oikein. Lisäksi palvelu oli tympeää. Etsiydyimme Töölöntorin tienoilla olevaan (vuoden aikana näköjään muuttaneeseen) Kenkä-Raleen, josta olin ostanut viimeisimmät, ihanat talvikenkäni (joissa ei ole muuta vikaa kuin että ne ovat ruskeat eivätkä mustat) ja muistin saaneeni hyvää palvelua. Kävelimme ovesta sisään, ja välittömästi myyjäsetä tunnisti jalassani olevat kengät ja päätti puolestani, etten halua mitään epämukavia maihareita, koska olen hyvälle tottunut, vaan melkein samanlaiset nilkkurit kuin nämäkin, mutta mustat ja vielä vähän paremmat (ja kalliimmat, tosin vain hiukan toistasataa alennuksessa...). Saman tien hän kipaisi varaston katonrajaan hakemaan talven viimeisen parin (näytillä oli vain kesäkenkiä - miten me voimmekin olla näin pihalla alennusmyyntien ajankohdasta?), jotka sitten vastaansanomattomasti myi minulle. Oikeastaan en halunnutkaan niitä maihareita. Ainakin kaikki kokeilemani olivat epämukavia edellisessä kaupassa. Puhuin tietysti meille vielä kenkälankin kaupan päälle. Sitä ei muuten irronnut edellisessä kaupassa, yritin sielläkin.

En malttanut lähteä, vaan aviomieheni seuratessa avuttomana vierestä
ilmaisin kainon toiveeni löytää vielä lenkkarit, reippaat, hameen kanssa sopivat ja mielellään valkoiset (niiden tilalle, jotka erehdyin ostamaan halvalla viime keväänä ja jotka jo kauan sitten työnsin Sushille). Setä katosi taas varastoon minun katsellessani vähän-liian-tätejä kenkiä (no hei, nahkaiset lenkkarit!) ja ilmestyi sieltä taas aivan ihanien, "huippulaatuisten ja iskunvaimennettujen" unelmien kanssa. (Vähän kuolaa taisi tippua kokolattiamatolle.) Vetäisin kenkoset jalkoihini ja hypähtelin kuvitteellisella trampoliinilla ympäri pikku kauppaa onnellisena. Saatoin tosiaan ostaa ne jo ennen kuin tiesin hintaa, mutta ne eivät sentään olleet kuin yhdek- no mitäpä te sillä tiedolla teette. Puhuin kaupan päälle kauniimman väriset nauhat (lämpimämmän valkoiset). Setä tiputti kassiin vielä kenkälusikan. Maksatin toiset kengät T:llä (vain väliaikaisesti, kunnes pääsen käsiksi säästötiliin, kuten oli tarkoituskin), jottei oma pikku tilini menisi tyhjäksi. Poistuin kaupasta ehkä 20 minuutin kuluttua saapumisesta kiljahdellen, mukanani kaikki sovittamani kengät ja ennen kaikkea lujasti päättäneenä tulla uudestaan - ja olen varma että kauppiaskin tiesi sen. Luultavasti ne nyt siellä taputtelevat toisiaan 20 vuoden uralla koukistuneisiin selkiin.

Minä en ole kenkäfriikki, mutta minä olen mukavuudenhaluinen. En vain halua kiusata itseäni juoksemalla kenkäkaupoissa jalat kipeinä. Kirjastossa sama ihminen katsoi pitkään kun todella palasin kaksien kenkien kanssa. Olen onnellinen.

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Päivän ihku ja ähky

Nyt kuulkaas olen oikeasti löytänyt ihan uuden tason siitä kuinka makeaa pulla voi olla, mummu kääntyisi haudassaan jos tietäisi. T halusi tarjota minulle säädyttömän kalliin kanelipullan Arskalla, sen nimi oli Spinny (A Real American Cinnamon Roll). Maku oli tavallaan ihan hyvä ei-itsetehty peruspulla, siis hiivaa ja kanelia lähinnä, mutta AI VITSIN MARJAT MITEN SIINÄ OLI SITÄ SOKERIA. Mukaan saatiin pikku muovipurkillinen jonkinlaista kuorrutetta, joka arvioni mukaan sisälsi tomusokeria ja jotain maitotuotetta ja ehkä kananmunaa, no siis sellainen paksu, makea kuorrute (minkä lisäksi pulla piti syödä oikeaoppisesti pahviaskista kertisveitsellä ja -haarukalla). En ole elämäni päivänä syönyt yhtä makeaa leivonnaista (ja minä olen syönyt marenkeja), itse asiassa nauroin alusta loppuun silkasta järkytyksestä. Ja vielä jälkeenpäinkin. Kolme euroa 20 senttiä siitä hyvästä, että joku tulee ja kumauttaa sokerisäkillä päähän. Hienona naisena en nyt puutu lainkaan ruoansulatukseni tilaan loppupäivänä. Myöhemmin ei ole ollut pienintäkään makeannälkää, ja se on siis jotain se. T oli kaiken lisäksi syönyt yhden Spinnyn jo eilen (vai toissapäivänäkö), ja olisitte nähneet miten sen silmät loistivat. Itse uskon löytäneeni rajani. Ei vain mene toista ainakaan... tällä viikolla.

Siis oikeasti, miten niin pieneen pullaan voi mahtua niin tuhottomasti sitä sokeria? Ehkä ne käyttivät fruktoosia, se on makeampaa kuin normisokeri. Paitsi että ei, kyllä nimittäin tunsin miten verensokeri oikein hätkähti ensimmäisen haukkauksen kohdalla. (Sen jälkeen se etsi itselleen hyppykepin.)

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Ihme ihmisiä.

Elokuvissa aina ihmiset halutessaan keskustella kahden jonkun kanssa (eli hyvin usein) pyytävät pokkana kaikkia kymmeniä muita poistumaan huoneesta sen sijaan että itse menisivät toiseen huoneeseen. Toinen vaihtoehto on siirtyä väkijoukosta kaksi ja puoli metriä vasemmalle ja keskustella sen jälkeen salaisuuksia kuuluvalla äänellä.

Olen katsonut koko päivän Forsytein tarua syömättä ja juomatta, ja on kyllä ollut aika vaikeaa samastua, kun kaikki päähenkilöt on niin ärsyttäviä "mitä tahansa minun rakkauteni vuoksi" -kusipäitä. (Kuuluuko jättää sanaväli, jos ennen yhdysmerkkiä oleva sanayhdistelmä on rajattu lainausmerkein?)

Tekis mieleni lakata kynnet, mutta joudun tänään syömään sormin jotakin grillattua ja sen jälkeen raidoittamaan mieshenkilön hiukset, taidan jättää myöhemmäksi.

En voi edelleenkään uskoa etten huomannut sitä lävistystä. Oliko se montakin viikkoa siinä keskellä naamaa? Mutku se näyttää niin luontevalta.

Taidan käyttää huomisen siihen kandiin. Taidan lopettaa tämän postauksen kert ei ole nyt tämän jännittävämpää sanottavaa. Ehtisinköhän katsoa vielä yhden jakson Forsyteä?

lauantai 14. maaliskuuta 2009

Tänään ihan oikeasti onnistuin kuulemaan osan siitä Tulesta munille.

Ei mulla oikeastaan ole mitään sanottavaa, paitsi että joskus käy niin, että huomaa tarvinneensa ja kaivanneensa jotain ihan älyttömästi vasta silloin, kun sen kokee pitkästä aikaa uudestaan. Mikä on tietysti ihan ihanteellinen tilanne (verrattuna esim. siihen että paaston aikana fantasioi ruoasta, joka ei sitten lopulta maistukaan niin hyvältä kuin kuolaisissa unelmissa). Sushi, milloinkas tosiaan otetaan uusiksi eilinen? Olisin viihtynyt pidempäänkin. Näin outoja puolivalveisia unia koko yön ja aamun.

Mutta nyt saatte vähän ihailla: tänään minä kävin kaupassa hankkimassa hirveästi ruokaa ja aniliininpunaisia tulppaaneja, tulin kotiin, leivoin taatelikakkuja (2 kpl) ja leipää (ensimmäistä kertaa aikoihin se kohosi kunnolla ja on pehmeää; en tiedä mitä tein toisin kuin yleensä), siivosin koko kodin yksin, pesin 2 koneellista pyykkiä ja kaapitin edellisen koneellisen (n. viikko sitten kuivumaan ripustettuja vaatteita...) ja tein vielä illaksi spagettia ja tomaattikastiketta. Olen mielestäni ansainnut blogaushetkeni tässä. Huomenna ehkä sitä kandia...

Satuin parvekkeella mattoja puistellessani (mikä on kiellettyä) vilkaisemaan reunan yli, ja vähän kylmäsi: ei vain meidän parvekkeemme ole lintulaudan (vielä kielletympää) takia paskainen ja auringonkukansiemenenkuorinen, vaan myös kaksi alempaa parveketta ja maa alapuolella... Hetken aikaa olin kuulevinani korvissani alakerran naapureiden keskustelevan: "Siis ensin kaikki se hevi ja kiljunta ja siivouspäivinä niskaan variseva hiekka, ja nyt tämä! Paskaa ja kuoria! Ja sitten tietysti niillä on vielä se natiseva sänky, voi saatana. Ensi kerralla tulee kyllä häätö." Taidanpa todella laittaa sen lintulaudan, niin paljon ornitologista iloa kuin se minulle onkin tuottanut, kesäsäilöön siihen asti, että meillä on piha. Sulaisi se lumi nyt tuosta, niin pääsisin siivoamaan parvekkeen lopullisesti. Olin kyllä varautunut siihen että siivoamista tulee, mutta en ollut aivan käsittänyt miten paljon naapuriparat joutuvat kestämään sitä meiltä alaspäin lentelevää sotkua. Tosin nuo heti alapuolella asuvat tuntuvat olevan aika rentoa porukkaa päätellen kaikesta siitä juhlinnasta ja äänekkäästä naurusta, mutten ole ihan varma ensimmäisen kerroksen tyypeistä. Toivottavasti ne eivät ole huomanneet. Tietysti ne ovat. Hups.

Katsoin muuten vidoinkin ensimmäisen jakson Forsytein tarua, jonka ostin itselleni jo uutenavuotena. Se tuntui, ja musiikki varsinkin, kamalan traagiselta ja melodramaattiselta, loistavaa, kaipasinkin jotain sellaista. Siellä oli yhdet hyvät kulmakarvat (kiinnittyneinä limaisen oloiseen poikaan, höh), mutta enimmäkseen ihmiset olivat sillä tavalla rumia ja ankean näköisiä, että niistä oppii ensin pitämään jotain ihan muuta kautta. Tietysti, kun ei ole amerikkalainen sarja.

Mistäs te puhuitte loppuillasta eilen?

keskiviikko 11. maaliskuuta 2009

Mitä, meemi toisista?

Valitse joku tuttusi ja vastaa kysymyksiin.

1. Hänen ikänsä on
[] 12 tai alle
[] 13-14
[] 15-16
[] 17-18
[] 19-20
[] 21-24
[x] 25 tai yli

2. Hän on
[] Tyttö
[x] Poika

3. Mistä tunnet hänet?
[x] olemme/olimme samassa koulussa
[] hän on sukua minulle
[] perhetuttuja
[x] harrastuksista
[] tutustuimme toisiimme kaverin kautta
[] tapasimme sattumalta
[] jotenkin muuten

4. Mistä asioista yleensä puhutte keskenänne?
[x] uutisista yms ajankohtaisista tapahtumista
[x] jostakin harrastukseen liittyvästä
[x] säästä
[x] tytöistä/pojista
[x] kaikista pervoista jutuista (mitä, miksi tällainen vaitoehto?)
[x] koulusta
[] mistä milloinkin / aivan kaikesta


5. Mikä asia yhdistää teitä eniten?
Tee ja pipari.

6. Oletteko olleet yhdessä matkoilla yms reissuissa?
Yhdellä, toinen suunnitteilla.

7. Onko hän koulussa vai töissä? Mikä on hänen toiveammattinsa?
Koulussa. En ole tullut kysyneeksi toiveammattia.

8. Onko/oliko hän hyvä koulussa?
Varmaankin, mutta pystyisi parempaanki.

9. Kuka on hänen paras kaverinsa?
Toivon olevani yksi niistä, en tiedä parasta.

10. Mainitse jokin asia jossa hän on hyvä.
Hänellä on hämmentävä yleissivistys.

11. Jos teille tulisi riita, mikä olisi luultavammin syy?
Ärsyttäisimme toisiamme.

12. Kuinka kaukana hän asuu sinusta?
Yksi metrollinen ja sitten yksi bussillinen.

13. Mitä jos huomenna hän soittaisi sinulle ja sanoisi että on varannut teille kahden viikon matkan Alaskaan?
Odottaisin mieheni ymmärtävän sen helposti.

14. Mitkä laulun sanat muistuttavat sinua hänestä?
En nyt just keksi.

15. Oletko halannut häntä?
Enkä vain kerran.

16. Miten hyvin tunnet hänen perheensä?
Olen nähnyt veljen.

17. Avaudutko koskaan hänelle asioistasi?
Säännöllisesti.

18. Milloin hän kävi viimeksi teillä?
Viime viikolla ehkä.

19. Jos hän olisi nyt ovenne takana, miksi hän luultavasti olisi siellä?
Hänellä olisi ollut ikävä meitä.

20. Tietääkö hän pituutesi?
En ole varma.

21. Entä horoskooppisi?
Ehkä.

22. Ja vielä lopuksi, luuletko että tämän lukevat ihmiset tietävät kenestä kerroit?
Eivätköhän ne arvaa.

SUHTEET:

seurusteleeko hän? Ei.
rakastumisten lukumäärä? Jokunen?
onko hänen vanhempansa eronneet? Eivät.

ELÄMÄÄ:

harrastukset: Kummallisia :)
onko hän hyvä harrastuksissaan: On varmaankin.
kuvaile hänen huonettaan: Aito ja lämmin.
onko hän onnellinen: Aika.
yleisin lausahdus: "Toi on ihan naurettavaa."

ULKONÄKÖ:
hiukset: Mitkä?
onko hän kaunis/komea: Onneksi ei (minun standardeillani).
pituus ja paino: Mistä minä tiedän.
onko hän pinnallinen: Ei.
parastä hänen ulkonäössään: Sänki! Ja hymy.
arvosteleeko hän vastakkaista sukupuolta ulkonäön perusteella?: Ei enempää kuin kaikki muutkaan, tuskin edes yhtä paljon.
onko hän kateellinen sinulle jostakin ruumiinosasta: Tisseistä?

SINÄ JA HÄN:

näettekö usein: Emme kovin.
monestiko päivässä soitat hänelle: En nyt päivittäin.
mitä teette: Juodaan teetä ja avaudutaan.
vietättekö paljon aikaa yhdessä: Emme kovin.
oletko ollut hänen luonaan yökylässä: E.
voitko kertoa hänelle kaiken: En kerro kovinkaan monelle kaikkea, mutta aika paljon.
rakastatko häntä: Olisin hyvin, hyvin pulassa jos rakastaisin.

En ole pitkään aikaan muistanut sanoa "my ass" :(

Ai niin, olin eilen sivuaineen luennolla eli susien luolassa seuranani vain T (ei se T, eikä se toinen, vaan kolmas T), jonka kanssa luonnollisesti haukuimme kyseistä laitosta. Luennon aikana hän myös kehotti (suorastaan vaati) minua 1. osallistumaan Big Brotheriin "koska ne haluu erilaisia ihmisiä" (ja minä kaiketi olen rukousvastaus. En tiedä millaisia ne samanlaiset ihmiset ovat, kun en katso sitä teeveetä), 2. laajentamaan tutkimusaihettani homoihin gradussa ja 3. menemään seksuaaliterapiaan "koska sitä saa nyt halvalla" jonkun tutuntutun opiskelijan tekemänä. Vain yhdeksän euroa tunti! Hän myös perusteli opettajalle, että me emme ymmärrä näitä spektriasioita, koska olemme humanisteja. Sen jälkeen opettaja huolehti hieman kitkerästi aina, että "menikö nyt humanisteillekin jakeluun". Ja sitten opettelimme puhumaan kurkunpää matalalla ja korkealla ja nasaalisesti ja kaakattaen. (T oli siinä yllättäen tosi hyvä...)

Keppi ja pallo

Keppijumpan ohjaaja ei koskaan saapunut paikalle. Niinpä suurin osa ihmisistä lähti pettyneinä pois, mutta jäi meitä kuitenkin viisi tai kuusi jumppaamaan keskenämme meille varatussa salissa. Joku muisti jonkin keppijumppaliikkeen, joku löysi jumppapalloja leikittäviksi, joku opetti toisille taitoluisteluhyppyjä, joku yritti vieläkö irtoaa Haltiattaren variaatio kolmen vuoden jälkeen. (Irtosi. Vähän oksetti sen jälkeen.) Ihan lämmin siinä tuli ja oli kivaa.

Paluumatkalla metrossa kuuntelin korvat höröllä kahden nuoren romaninaisen keskustelua. Ihan kuin he olisivat olleet näyttelijöitä vanhassa Suomi-filmissä: paitsi että naiset olivat kauniita, heillä oli myös mielettömän kauniit, kuin koulutetut puheäänet, keskustelu oli kuin valmiita, hienosti lausuttuja repliikkejä ilman täytesanoja, ei mitään ylimääräisiä eleitä tai häsellystä, jotenkin niin arvokkaan oloinen käytös ja ulkomuoto kummallakin (huolimatta keskustelunaiheista ja siideripulloista). He lähtivät aivan liian aikaisin, olisin halunnut kuunnella ja katsella kauemmin. Kontrasti meikäläisiin teinityttöihin - tai vaikka itseeni - oli suuri. Minusta olisi kiva tutustua romaneihin, missä ne hengaavat? Paitsi Asematunnelissa?

maanantai 9. maaliskuuta 2009

Kirjastotädin paidassa lukee "Vain yölainaan"!!

Myöhästyin tänään neljästi. Aamulla olisin voinut ajatella nenääni pidemmälle ja tietää, etten ikinä tule ehtimään metroon lumipyryssä eksyneellä bussilla. Metron jätettyä myöhästyin tietysti hammaslääkäristäkin (onneksi vain hiukan) ja myöhästytin asianmukaisesti seuraavan ajan varanneen porauttaessani itseäni yliajalla. Kahden aikoihin menin prosemman ohjaajan luo inisemään, etten osaa enää alani perustermistöä enkä siksi voi kirjoittaa mitään tutkielmaa, ja yllätyksekseni sain kuulla hänen jo odottaneen minulta sähköpostia, jossa olisi ollut huomenna luennolla käsiteltävä tekstini. Olin unohtanut, että sen piti olla aamukymmeneltä kaikilla ryhmäläisillä, eikä vasta illalla. Viideltä sain jotain valmiiksi ja lähetetyksi. Menin kahvilan puolelle voileivälle, jossa viivyin kauemmin kuin olin luvannut tavaroideni vahdille kirjastossa. En varsinaisesti ole vakuuttanut tänään ajankäytölläni. Mutta olen sentään korvaukseksi (kuten aina, kuinkas muutenkaan) ollut niin sika-avulias ja kiva että oksat pois, syöttänyt, juottanut ja paijannut sadan kilometrin päästä tulleita kolmen sukupolven maalaisserkkuystäviäni (vitsit että nauroin kun ne pelkäsivät äänekkäästi junasta myöhästymistä, hissiä, liukuportaita, metroa, tuijottavaa miestä...) kävelyttänyt orvon näköistä saksalaista tuulisessä sunnuntai-Helsingissä satoja metrejä kun en osannut selittää karttaa englanniksi, luovuttanut evääni huonoa englantia puhuvalle tiesmistäkaukaa tulevalle miesparalle äiteineen (en oikein tajunnut mistä oli kyse, paitsi että oli vähän nälkä, harmitti ettei ollut kuin pari omenaa antaa siihen hätään) ja yrittänyt muutenkin parhaani.

Sain muuten sitä tutkielmaa tuotettua, nyt sitä on jo kunnioitettavan monta sivua (aloitin liitteistä). Lisäksi törmäsin Liisa Tainion kirjoittamaan artikkeliin feministisestä keskustelunanalyysista, voiko kiinnostavampaa aihetta ollakaan? Enimmäkseen asiat olivat tuttuja, mutta onhan se nyt hulppeaa että joku oikea tutkija on kirjoittanut hienosti samasta asiasta jota olen pohtinut kauan!

Porattua hammastani vihloo vielä, mutta toivoakseni ei kauan. Olinkin vähän kyllästynyt siihen että vääränlainen hengittäminen on sattunut hampaaseen semmoisen vuoden verran. Pelkäsin koko parikymmentä minuuttia jonka suuni oli auki, että leuka menee uudelleen noloon kramppiin. Ei mennyt.

"Sä näytät tosi hoikalta näissä hääkuvissa. Ei meinaa tunnistaa." Sanoi kaverinäiti.

perjantai 6. maaliskuuta 2009

Enkä edes ovuloi.

Miksi pidän enemmän itsestään avautuvista hissinovista kuin niistä jotka voi työntää auki: minusta on kiva seistä hississä (tai sen ulkopuolella) kohtalokkaasti paikallani samalla hetkellä kun katseeni kohtaa täysin satunnaisten ihmisten katseet siellä toisella puolella - siinä on sellaista tiettyä hohtoa, näyttävässä paikallaan pysymisessä. Eilenkin kirjaston kellarista kokoelmakerroksesta tullessani seisoin kohtalokkaasti paikallani, hissin ovet aukenivat ja edessäni seisoi tolkuttoman pan- hyvännäköinen mies hurmaavine kulmakarvoineen.

Haluan korostaa, että jatkoin matkaani ilmeenkään värähtämättä.

torstai 5. maaliskuuta 2009

Näytän vieläkin marsipaaniporsaalta.

Ai vitsit, olin just maailman sikakoleimmmalla tanssitunnilla ikinä! Funkkia. Varasin jo ens viikon. Olen synnynnäinen hoppari, ainakin nyt kun kolme periodia afromuljahtelua ovat pyyhkineet muististani kaiken sen "älkää istuko lonkalla" -balettiroinan. Onneksi pikkuveljeni aloittaa baletin, niin balenteeraavien perheenjäsenten määrä pysyy vakiona. Onneksi astuin siihen kuraan aamulla. Onneksi ei susi syöny pienenä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Päivän saldo: ISKin kopiointia ja vähä litterointia.

Inhoan talvea tässä vaiheessa vuotta. Inhoan myös roudaamista, pitkiä yksinäisiä päiviä ja sitä että tummasta suklaasta tykkääminen on jotenkin coolimpaa kuin maito- (ellipsi ellipsi).


Olen viettänyt koko päivän yksin yliopistolla (paitsi muutamaa satunnaista kohtaamista, joiden kohdalla olen haukkonut happea), koska aamulla piti palauttaa yölainassa olleet painavat kirjat ja illalla oli jumppa. No, olinpa sitten kirjastossa (jossa ennen kymmentä oli jo kuuma ja paksu päiväuni-ilma) lukemassa, kun leukani meni sijoiltaan. Tiesin syödessäni niitä kovia lakuja (karkkipäivä!), että kerjään hankaluuksia. Melko nopeasti kyllä tajusin etten ollut sentään sijoiltani, vaan kunnon krampissa vain. Jätinpä sitten kaikki kamani, tietokoneeni, reppuni, lukemani kirjat jne. kirjaston pöydälle (minnekäs sitten? Olisipa siellä jotain lokeroita, joihin vois kerätä kaikki ei-lainattavat kirjat, joita on lukemassa, kahvitauon ajaksi!) ja piilouduin lähimpään naistenhuoneeseen soittelemaan YTHS:lle. Varasin oikein hammaslääkärinkin, mikä tietenkin raunioitti ajankäyttöni (tiistaina prosemmaesittely, tuli perseessä jne.). Melko pian kuitenkin tunsin krampin hellittävän ja sain taas kitani liikkumaan koko laaja-alaisuudessaan, ja peruin sen hammaslääkärin. En onneksi joutunut kovin kauaa jonottamaan puhelimessa, kun vähän oli epäkodikas olo kaikuvassa vessassa soitella, mutta kun käytävällä olisi kaikunut vielä enemmän enkä mielelläni siksi soittele siellä... Olen nyt loppupäivän yrittänyt olla lonksauttelematta leukaani, vaikka se onkin yksi lempiharrastuksistani. Mielenrauha meni.

Yksinäisyys tekee ihmisen hulluksi käyttämällä salakavalaa asetta, vainoharhaisuutta. Minua ahistaa erityisesti 1. kulkea yksin kilometritolkulla hirveitä tavaramääriä roudaten, 2. syödä yksin lasiseinäisessä pikku luukussa, vaikka siellä muuten olisi miten hyvät bagelit (uusi suosikkini! Miksei kukaan ole kertonut Arskan tarjoavan muutakin kuin donitseja?) ja 3. näyttäytyä yksin julkisella paikalla juuri saunasta tulleena (jostain syystä etenkin jos on paksut talviset ulkovaatteet päällä). Yksin oleva ihminen näyttää aina vähän tyhmemmältä, kömpelömmältä ja rumemmalta kuin seurassa oleva. Etenkin jos sillä on penteleesti roudattavaa, kuten minulla jostain syystä aina on (koska kaikki asiat on hoidettava samalla reissulla kert korvessa ilman autoa haluaa asua perkele!), likainen tukka, kulahtaneet vaatteet ja väsähtänyt olemus.

Joko kerroin, että en jaksaisi aina kulkea painava talvipalttoo päällä, raskaat kengät jalassa, painava reppu selässä, kädessä epäpukeva ja -ergonominen kassi, jossa on märkiä jumppavaatteita, hirveän näköisenä ja niin yksin ettei muista miten puhutaan? Aivan erityisesti minua pännii se, että siinä vaiheessa kun on jo väsynyt ja ulkona on pimeää, pitää vielä aloittaa loputtoman pitkä kotimatka, jossa pitää kävellä tunneleissa ja kurassa.

Minä muutan Pariisiin ydinkeskustaan, rupean jonkun rikkaan rakastajattareksi ja kävelen vain korkokengillä lämmitetyillä kaduilla lyhyitä matkoja! As God is my witness, ikinä en enää astu kuraan perkele!

tiistai 24. helmikuuta 2009

ai niin

Tapasin tänään työpäiväni loppusuoralla aamuyhdeksältä täysin sattumalta ystäväni M:n. Tästä on pakko kertoa: ihminen on ollut flunssassa koko talven. Hän on kuumeessa viidettä viikkoa putkeen; lisäksi ovat iskeneet angiina, ranteen joku pipi ja viisaudenhammas. Hän on ollut opiskelujen "ohessa" eli tilalla viime(kin) viikolla kuusikymmentä tuntia töissä huolimatta sairaslomastaan ja päällekkäisistä lääkekuureistaan. Ensi viikolla hän on lähdössä New Yorkiin ja sitä ennen pitää kirjoittaa proseminaaria. Töistä ei voi olla pois "koska kukaan ei osaa mitään" ilman häntä. Olenko sydämetön kun vain nauran epäuskoisesti? Vai onko tämä ehkä emotionaalisesti normaalin ihmisen keino torjua liian hirveitä asioita? Erään toisenkin ystäväni kohdalla olen usein reagoinut samoin. Hän tunnistanee itsensä. ("Ja sitten astuin helmalleni ja mursin jalkani.")

Minä paranin molemmista helmikuuflunssistani alle viikossa lepäämällä pari päivää kotona. Tältä ihmisrauniolta liikeni silti minulle empatiaa, koska olin ollut aamukuudesta asti ulkotöissä. Ehkä askartelen hänelle parane pian -kortin. Vaikka lähete pakkohoitoon olisi ehkä tehokkaampi. Pitääkin harjoitella epäselvää allekirjoitusta.

Vastoin yleistä luuloa vaahto ei ole puhdistava ainesosa.

Riehuinpa tänään kunnolla ympäri yliopistoa. Sen lisäksi, että olin prosemmassa oikein aktiivinen, olin myös jumppapallojumpassa ja päästelin huolella höyryjä logopedian luennolla. Elämäni päivänä en ole tehnyt niin hauskoja vatsalihaksia kuin tänään jumppapallon kanssa: oli kuin olisin palannut lapsuuden jumppatunnille tai uimakouluun. Minulla oli helmenvärinen pallo, jonka päällä pomputellessani ja sammakkoa uidessani kuvittelin olevani raakku tai puhaltavani iiisonisoa purkkapalloa. Tunsin itseni pieneksi sillä mukavalla tavalla, sillä joka sallii lattialla möyrimisen ja itsekseen nauramisen. Möyrin ja nauroin paljon, enkä ollut ainut, sillä meihin välineurheilijoihin nuo jättihelmet vaikuttivat oikein elähdyttävästi. Leikin pikku vesikeijua, joka jumppaa helmellä ja pidin äärettömän hauskaa. Parasta ja pahinta jumppapallossa on, että kun sen päältä lähtee putoamaan, silloin todella lähtee. Eikä koskaan tiedä mihin suuntaan ja mikä ruumiinosa edellä. Nauroin vielä seuraavalla luennollakin ja tietenkin varasin itselleni paikan ensi viikon tunnilta. Ja tämä kaikki kehittää keskivartalon lihaksia! Ja ensi kerralla Sushi tulee mukaan.

Logopedian kurssilla paitsi tuotin kanssakurssilaisten iloksi erilaisia äänenlaatuja
kurkku kipeänä (pehmeää, heleää, karheaa, nasaalista), myös vaahtosin kunnolla aiheesta "ettekö te tajua miksi naiset puhuvat länsimaissa matalalta ja Aasiassa korkealta, ettekö te oikeasti tajua miten maskuliinisuus ja valta liittyvät yhteen, luuletteko että se on vain jotain kulttuuria tai sattumaa, voi herran tähden". Minusta tuntuu kiusallisesti, että useimmat eivät olleet ihan kypsiä kymmenen minuutin teholuentoon aiheesta. Saatoin tällä jäsenkatoluennolla "profiloitua" (niin kuin äiti sanoisi) ihan kohtalaisesti loppukurssia ajatellen. Hups. Opettaja räpytteli ripsiään ja niihin tarttuneita liian pitkiä otsahiuksia osaamatta oikein sanoa mitään.

Olen muuten jo toipumassa toisista häistä, joissa kovin moni ei itkenyt, mutta joissa muuan täti, jota morsian oli erikseen pyytänyt antamaan neuvoja, piti täysin sarkasmittoman puheen aiheesta "miksi vaimon on oltava alamainen miehelleen". Syy on tietenkin se, että kun mies tekee vaimon somia pikku ehdotuksia mahdollisesti kuultuaan perheen päätökset, vaimo voi sitten leikkiä omia lapsellisia leikkejään vailla vastuuta, vailla huolia. Hääseurueen se neljännes, joka ei ollut ähky-Luther-säätiö-uskovaisia (pikemminkin ateisteja) eli sulhasen isänpuoleiset sukulaiset, oli kuulemma katsellut minun kulmakarvojeni liikkeitä partaansa nauraen. En kävellyt ulos kesken puheen. Sen jälkeen kyllä anoppi, T ja minä (jotka siis olimme sinnitelleet siihen asti; appi ja langot olivat lähteneet jo aiemmin) poistuimme rivakasti. Kotimatkan pari tuntia menivät rattoisasti vaahdotessa. En panisi pahakseni, vaikken enää ikinä joutuisi näkemään kyseistä miehenserkkua lapsivaimoineen.