sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Tätä minä yritin eilen selittää.

Luin tänään loppuun pari viikkoa kesken lojuneen Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Kirjassa oli monta asiaa, jotka mietityttivät minua, kuten dialogi. Itse asiassa dialogi oli muutamien henkilöiden välillä melko luontevaa nykysuomea, esimerkiksi Mikaelan ja Leifin, mutta ne toiset! Käsitin teoksen sijoittuvan 90-luvulle. Puhuttelivatko kirjallisuuden (yleisen kirjallisuustieteen ilmeisesti) opiskelijat ja opettajat silloin toisiaan kolmannessa persoonassa? Herra dosentti? Neiti Karaslahti? Oli siinä muutamia muitakin pieniä asioita tai asiavirheitä, joita teki mieleni alleviivata ivallisesti, mutta jätin sen tekemättä, mikä nyt vähän kaduttaa.

Enemmän ajattelin kuitenkin henkilöitä. Pidin kirjan tavasta keskittyä vuorotellen eri ihmisiin ja katsella maailmaa eri näkökulmista. Kukaan ei osoittautunut pahikseksi tai tarinan konnaksi. Itse asiassa kaikissa vähänkin laajemmin kuvatuissa ihmisissä oli jotain hyvin tunnistettavaa ja samastuttavaa, kalseassa Mikaelassa myös. Mikaela ei ymmärtänyt haaveellisen, epäkäytännöllisen aviomiehensä hentoa sankaruutta, vaan onnistui jäädyttämään heidän liittonsa kuoliaaksi, mutta lähemmin tarkasteltuna hän onkin vain yksinään vastuuta kantava, väsynyt nainen, joka koettaa aina tehdä niin kuin kuuluu ja säilyä järjissään kaikkien täydellä höyryllä itseään toteuttavien ihmisten syntipukkina. Hän on tottunut tietynlaiseen elämään, eikä osaa muuta.

Päähenkilö (?) Sari, "se Karaslahden nainen", joksi häntä selän takana kutsutaan, on melkoisen monitahoinen persoona hänkin. Häntä ei voi olla ihailematta, mutta mitä tulee pitämiseen hän varmaankin jakaa lukijat. En ole vielä päättänyt. Ihailtavaa Sarissa on (ulkoisen olemuksen ja kapean erikoisalan loistavan hallitsemisen lisäksi) se, ettei hän milloinkaan teeskentele olevansa muuta kuin on. Hän ei teeskentele olevansa yksi näistä "ihanista ihmisistä", sosiaalisista aktiivisista kaikkien kavereista, joista pitäminen on pakollista. Sari Karaslahti on avoimen viileä, ylimielinen, etäinen ja ajoittain vittumainen, ja onnistuu näyttämään sitä älykkäämmältä ja kadehdittavammalta mitä kurjemmin kohtelee keskinkertaisia kanssaihmisiään. Hän ei pelkää sanoa sanottavaansa eikä suuremmin välitä muiden mielipiteistä. Siksipä hänellä ei ystäviä juuri olekaan, tai ollenkaan, jos häneen rakastuneita opiskelijapoikaparkoja ei kutsuta ystäviksi. Naiset eivät hänestä ainakaan pidä, luultavasti lähinnä koska tuntevat oman maatiaismaisuutensa ja keskinkertaisuutensa hänen itsevarmassa, viimeisen päälle täydellisessä seurassaan - ja tietävät paikalla olevien miesten havainneen ne myös.

En ole vielä päättänyt, onko toivottavaa olla rehellisyyden nimissä oikein koko rahalla hankala ja ilkeä ämmä, jos on sellaiseksi syntynyt, vai onko ihmisellä (etenkin nuorella naisella, kuten tuossa tapauksessa) velvollisuus teeskennellä koko elämänsä "ihanaa" toivoen, että naamio tarttuu lopulta kokonaan omien rumien kasvojen päälle. Sari Karaslahti ei ole niin kutsuttu hyvä ihminen, kirjan alkupuolella ainakaan, mutta hän onnistuu olemaan sitä mitä on niin itsevarman tyylikkäästi, että paikalla olevat hyvät ihmiset, kiltit, nitistetyt, ystävälliset aina auttamaan valmiit tytöt, varmaankin repivät hiuksiaan. Teeskenteleekö hän sittenkin? Miksi hän teeskentelisi, miksi ei? Hän ei koskaan piilota tilanteessa tarpeellisia ilkeitä kommentteja hymyilevän kuoren alle, hän laukoo ne hymyttä, mutta sarkastisesti. Aivan kuin Sarilla ei olisi tarvetta saada ystäviä. Hän ei myy periaatteitaan: hyvä. Hän ei juuri välitä muista ihmisistä: paha. Hän on aito: mistä minä tiedän.

Pidin muuten hyvin paljon 15-vuotiaan Lotan kuvauksesta. Hänestä puhuttiin kunnioittavasti, älyllisenä, itsenäisenä olentona, vaikka hän oli viisitoistavuotias ja teki viisitoistavuotiaan tekoja. Siitä voisi ottaa oppia.

Ei kommentteja: