sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Tämän takia minä ostan kirjoja, kirjaimia.

Olen varmasti joskus sanonut tämän, mutta täytyi tulla tänne sanomaan uudestaan: minusta on ihanaa katsella tekstejä, ihan vain katsella niin kuin esineitä katsellaan. Äskenkin oli ihailtava monta kertaa enkun puolivalmista esseetä, jonka sain fonttia muuttamalla menemään jo toiselle sivulle. Kirjoitin tuhraavalla mustekynällä kirjeen kaverilleni, joka oli juuri kirjoittanut minulle viikko sitten, ja kirjettänikin minun piti katsella käsivarren mitan päästä, niin että näki tekstin määrän ja tasaiset, mustat kirjainrivit ruutupaperin puolikkaalla. (Kauniimpi se olisi ollut vähän laadukaammilla välineillä, mutta niillä mennään mitä on.)

Tapasin äsken taas sukuni ja selvisin kuitenkin melko vähäisillä vaurioilla. Vanhoja urheiluvammoja vain vähän kolottaa. Suolaa niihin. Au-au.

iltaeläin

Olen jotenkin aina ajatellut, että aikaisin herääminen on hieno asia. Aikaisin hereillä oleva ihminen touhuaa sirkein silmin ja on saanut paljon aikaan silloin, kun toiset vasta kiskoutuvat sängystä ylös itseään rapsutellen ja henki haisten. Joskus näin käykin, esimerkiksi silloin, kun on hammaslääkäri aamulla. Sitä löytää itsensä Töölöstä kävelemästä raikkaassa ilmassa yhdeksän aikoihin, eikä mihinkään ole enää kiire. Voisi harkita toista aamupalaa jossain ja ehkä päiväkirjan kirjoittamista. Kahviloiden ovet aukeavat ja nuoret essumiehet kantavat niitä mainos- niitä mainos...juttujaan jalkakäytävälle sokeiden kiusaksi. Aurinko paistaa.

Taikka sitten. On lauantai, koko päivä aikaa tehdä rästikirjoitustöitä. Ilta venyi pitkäksi, mutta pakko olisi nousta. Sitä nousee yhdeksältä, syö, lukee lehteä, menee takaisin sänkyyn tietokoneen kanssa puoli yhdeltätoista. Yrittää kirjoittaa, aivot eivät toimi, hidasta, sitä rapsuttelee mietteliäästi itseään katsellen sinitiaisia puussa, henki haisee edelleen, ei nyt oikein edisty. Menenpä nettiin roikkumaan, otanpa aamupäiväunet, kuittaanpa lounaani suklaakekseillä. Kello on neljä. Kohta mies tulee töistä. Sitä rapsuttelee itseään. Tiskivuoroni saa pian molemmat raivon partaalle. Koska sen jaksaisi tiskata? Vastahakoisesti laittaa tietokoneen virransäästölle (koska kaikki auki olevat nettisivut ja muut ovat niin kamalan tärkeitä sen esseen kannalta, jota on nyt puoli kappaletta valmiina), käy suihkussa, tiskaa. Imuroi viimetiistaisen kukkamullan keittiön matolta, pukee päälleen, käy kaupassa, korjaa sukkahousut ja hameen taskun, tekee ruokaa, tervehtii sirkeäsilmäisenä ja vihreältä teeltä tuoksuen väsynyttä, räntäistä miestä, siivoaa vessan, kirjoittaa sen esseen loppuun,
joo kohta, pesee samalla koneellisen pyykkiä, teen vielä tämän, saatko unta ilman minua? leikkaa ylikasvaneet hiuksensa, menee vielä hetki... alkaa juuri päästä vauhtiin, kun on muka ilta ja kunnon ihmisten pitäisi nukkua. Nukkua? Mutta kun ei väsytä! Turhauttavaa jättää hyvä homma kesken vain, koska päivä loppuu.

Olen ilmeisesti siestaihmisiä, haluan pitää kunnon aamupäivä- ja iltapäiväunet, valvoa myöhään saaden mahdottomasti aikaiseksi, herätä ei nyt aikaisin, mutta ei sentään säädyttömän myöhäänkään, hidastella aamulla ja riehua illalla myöhään. Ja kuka minua estää? Yhteiskunta! Sisäinen äiti! Aviomiehen unirytmi!

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Tätä minä yritin eilen selittää.

Luin tänään loppuun pari viikkoa kesken lojuneen Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Kirjassa oli monta asiaa, jotka mietityttivät minua, kuten dialogi. Itse asiassa dialogi oli muutamien henkilöiden välillä melko luontevaa nykysuomea, esimerkiksi Mikaelan ja Leifin, mutta ne toiset! Käsitin teoksen sijoittuvan 90-luvulle. Puhuttelivatko kirjallisuuden (yleisen kirjallisuustieteen ilmeisesti) opiskelijat ja opettajat silloin toisiaan kolmannessa persoonassa? Herra dosentti? Neiti Karaslahti? Oli siinä muutamia muitakin pieniä asioita tai asiavirheitä, joita teki mieleni alleviivata ivallisesti, mutta jätin sen tekemättä, mikä nyt vähän kaduttaa.

Enemmän ajattelin kuitenkin henkilöitä. Pidin kirjan tavasta keskittyä vuorotellen eri ihmisiin ja katsella maailmaa eri näkökulmista. Kukaan ei osoittautunut pahikseksi tai tarinan konnaksi. Itse asiassa kaikissa vähänkin laajemmin kuvatuissa ihmisissä oli jotain hyvin tunnistettavaa ja samastuttavaa, kalseassa Mikaelassa myös. Mikaela ei ymmärtänyt haaveellisen, epäkäytännöllisen aviomiehensä hentoa sankaruutta, vaan onnistui jäädyttämään heidän liittonsa kuoliaaksi, mutta lähemmin tarkasteltuna hän onkin vain yksinään vastuuta kantava, väsynyt nainen, joka koettaa aina tehdä niin kuin kuuluu ja säilyä järjissään kaikkien täydellä höyryllä itseään toteuttavien ihmisten syntipukkina. Hän on tottunut tietynlaiseen elämään, eikä osaa muuta.

Päähenkilö (?) Sari, "se Karaslahden nainen", joksi häntä selän takana kutsutaan, on melkoisen monitahoinen persoona hänkin. Häntä ei voi olla ihailematta, mutta mitä tulee pitämiseen hän varmaankin jakaa lukijat. En ole vielä päättänyt. Ihailtavaa Sarissa on (ulkoisen olemuksen ja kapean erikoisalan loistavan hallitsemisen lisäksi) se, ettei hän milloinkaan teeskentele olevansa muuta kuin on. Hän ei teeskentele olevansa yksi näistä "ihanista ihmisistä", sosiaalisista aktiivisista kaikkien kavereista, joista pitäminen on pakollista. Sari Karaslahti on avoimen viileä, ylimielinen, etäinen ja ajoittain vittumainen, ja onnistuu näyttämään sitä älykkäämmältä ja kadehdittavammalta mitä kurjemmin kohtelee keskinkertaisia kanssaihmisiään. Hän ei pelkää sanoa sanottavaansa eikä suuremmin välitä muiden mielipiteistä. Siksipä hänellä ei ystäviä juuri olekaan, tai ollenkaan, jos häneen rakastuneita opiskelijapoikaparkoja ei kutsuta ystäviksi. Naiset eivät hänestä ainakaan pidä, luultavasti lähinnä koska tuntevat oman maatiaismaisuutensa ja keskinkertaisuutensa hänen itsevarmassa, viimeisen päälle täydellisessä seurassaan - ja tietävät paikalla olevien miesten havainneen ne myös.

En ole vielä päättänyt, onko toivottavaa olla rehellisyyden nimissä oikein koko rahalla hankala ja ilkeä ämmä, jos on sellaiseksi syntynyt, vai onko ihmisellä (etenkin nuorella naisella, kuten tuossa tapauksessa) velvollisuus teeskennellä koko elämänsä "ihanaa" toivoen, että naamio tarttuu lopulta kokonaan omien rumien kasvojen päälle. Sari Karaslahti ei ole niin kutsuttu hyvä ihminen, kirjan alkupuolella ainakaan, mutta hän onnistuu olemaan sitä mitä on niin itsevarman tyylikkäästi, että paikalla olevat hyvät ihmiset, kiltit, nitistetyt, ystävälliset aina auttamaan valmiit tytöt, varmaankin repivät hiuksiaan. Teeskenteleekö hän sittenkin? Miksi hän teeskentelisi, miksi ei? Hän ei koskaan piilota tilanteessa tarpeellisia ilkeitä kommentteja hymyilevän kuoren alle, hän laukoo ne hymyttä, mutta sarkastisesti. Aivan kuin Sarilla ei olisi tarvetta saada ystäviä. Hän ei myy periaatteitaan: hyvä. Hän ei juuri välitä muista ihmisistä: paha. Hän on aito: mistä minä tiedän.

Pidin muuten hyvin paljon 15-vuotiaan Lotan kuvauksesta. Hänestä puhuttiin kunnioittavasti, älyllisenä, itsenäisenä olentona, vaikka hän oli viisitoistavuotias ja teki viisitoistavuotiaan tekoja. Siitä voisi ottaa oppia.

maanantai 17. marraskuuta 2008

ah

Seuraavat asiat yhdessä pelastavat päivän aika hyvin:
*makkaravoileipä
*kaakao
*suklaa
*kaupassa vastaan tullut kissojen oma joulukalenteri kissankuvineen ja -nameineen
*Vadelmavenepakolaista lukeva mies
*A, joka puhelimessa otaksuu nähneensä unta luennolla "koska ei siellä varmaan laulettu Maa on niin kaunis".

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Mutta mieluummin eutanasia kuin lobotomia.

Mitä eroa on Yrttiteen ystävät ry:llä ja synnytyksellä?
Synnytyksessä avautumisvaihe tulee ennen ponnistusvaihetta.

Kirjoitin tänään jälkimmäisen mustan päiväkirjani täyteen, siinä oli vielä kuutisen sivua (molemminpuolista sivua) tyhjänä, joten avauduin ja leikekirjailin oikein urakalla. Sitä ei olekaan viime aikoina tehty... En kyllä tiedä onko Myyrännahassa sittenkään tarpeeksi tilaa oikein päiväkirja-avautumiselle. Ehkä tarvitsen kuitenkin uuden sellaisenkin.

Eräs instituutio ansaitsee armokuoleman, ja minun tulee sitä ikävä. Minulla on ikävä myös seuraavia asioita: mummu, aika jolloin oli vain yhdet sukulaiset, äsken syömäni suklaakeksit, pieni punainen sukka, jonka mummu neuloi ja jonka hukkasin jonnekin tässä huoneessa joskus kesällä.

torstai 13. marraskuuta 2008

Normipäivä

Näin viime yönä unta, että minulta lähti kaksi hammasta ällöttävästi irti. Sen jälkeen olen

'jonottanut itselleni 2 hammaslääkäriaikaa

'vapaaehtoishieronut n. 5 mummun hartiat (ja ollut "voi miten ihana poi- lapsi!")
'vapaaehtoislaulanut Uralin pihlajaa lopuille
'litteroinut 6 riviä tekstiä pieleen
'ostanut 3 joulukalenteria
'ilmaissut oppimispäiväkirjassa näkemykseni geneerismaskuliinisista enkun monisteista vailla äidinkieleni suomaa turvaa
'kulkenut ympäriinsä punainen huivi reiden ympärille kiedottuna
'nauranut kaupassa,
kadulla, metrossa itsekseni järkyttyneesti tunnin verran yhdelle muistikirjalle
'miettinyt afrotunnilla, olenko itse asiassa koskaan käynytkään siellä
'valehdellut sumeilematta muutamassa oppimispäiväkirjassa.

Myyrännahka

Varoitus: Teksti sisältää tuotesijoittelua ja sanan "naurettava".

Maksoin tänään aivan naurettavan suuren summan muistikirja-kalenterista. Mutta se on juuri sellainen kuin olen aina halunnut: musta, pehmeäkantinen, pyöreäkulmainen, kuminauhallinen, selkeä, ja siinä on kalenterisivujen toisella puolella paljon muistiinpanotilaa, jotta voin päiväkirjani täytyttyä tehdä kalenterista intresantisti elämäni kirjan, jonka hukkaaminen olisi itsemurha (monessakin mielessä, esimerkiksi kurssienmissaamis- ja salaisuuksienpaljastumismielissä). (Mutta päivät eivät kyllä mene samalla tavalla oikein kuin pieneksi jääneessä Ylioppilaskalenterissa.)

Nyt seuraa tuotesijoitteluosio: seisoin Akateemisessa pohtimassa jälleen kerran, miten monella tavalla se on Suomalaista parempi, tällä kertaa muistikirjahyllynsä vuoksi, kun yhtäkkiä olin tiputtaa silmäni, sillä näin Moleskine-merkkisillä muistikirjoilla olevan kokonaan oman hyllyn! En ollut ikinä kuullut koko merkistä, mutta koska muistikirjani välissä on pikku vihkonen, jossa muistellaan
Moleskine-tuotteiden kahden vuosisadan mittaista historiaa ja annetaan laatutakuu tälle käsintehdylle erinomaisuudelle, alan uskoa että kyse on jostain todella katu-uskottavasta. Itse asiassa, panin merkille, firma ratsastaa sellaisilla nimillä kuin Hemingway ja Picasso, ja jos Indiana Jonesilla olisi muistikirja-kalenteri, se olisi Moleskine, rouheasti kulunut, kansistaan vääntynyt Moleskine. (Olemmehan me kaikki elokuvia nähneet. Siksihän minäkin tällaista muistikirja-kalenteria etsin, vaikken sitä vielä tiennyt.) Minun oli pakko soittaa hyllyn äärestä miehelleni ja avautua muutaman omahyväisen vihon aiheuttamasta järkytyksestä.

Olin tiputtaa silmäni kolmannen kerran (toinen kerta oli hintalapun kohdalla, sillä hinnalla sopisi kyllä olla tekstiäkin sisällä), kun tajusin katselevani valmiiksi kulutettuja muistikirjoja. Niiden kannet olivat pehmenneet, niihin oli liimattu
vähän irtoilleita, sellaisella tarrakoneella naputeltavia tekstitarroja ("Madrid", "Sävellysluonnokset"), välissä olevat kartatkin olivat ruttuisia. Haluaisitko sinäkin olla mies, joka kulkee omia polkujaan? Osta rouheasti valmiiksi kulutettu muistikirja-kalenteri! Sitten tajusin, että kyseessä olivat muovista poistetut mallikappaleet, ja tarrat havainnollistivat mikä muistikirja 22 vaihtoehdosta oli kyseessä. Melkein kaikki olivat mustia, se oli selvästi se alkuperäinen ja ainoa todella uskottava väri, mutta naisia varten oli sitten painettu pari toimistonpunaista.

Ostin mustan.

tiistai 11. marraskuuta 2008

"Tuu nyt tänne, niin minä annan ruoskalla noi banaanit tolle apinalle!"

Pelasin juuri tunnin Xboxia! Tai sitä sellaista laitetta! Mieheni, lego- Indiana Jones ja minä, alati kirkuva ja hiuksiaan sukiva legonainen, pelasimme yhdessä. T tosin alkoi hiukan hermostua, kun en halunnut aina tapella miehiä vastaan (koska olin ainut kiintiönainen; vähä yksinäistä kun kukaan muu ei kirkunut eikä sukinut) vaan juosta ympyrää, hyppiä ja kirkua. Hahmoni oli niissä kaikissa tosi hyvä.

No nyt minä kirjoitan siitä

Pidän ylioppilaskalenterista, koska sen päivät menevät oikein. Viikko kulkee vasemmalta oikealle, ja jokainen päivä nousee hieman toista korkeammalle (no niin, lähes oikein siis), kunnes perjantain ja lauantain välisenä yönä ajassa kulkija kierähtää alas kotoisaan korkeareunaiseen lauantaikuoppaan. Sen jälkeen pudotus sunnuntaihin ei tunnu enää kovin isolta. Lauantai ja sunnuntai ovat olemuksellisesti tyhjiä ja tilavia, suorastaan kulhomaisia, ja siksi nihin voikin kasata pinoittain tekemistä odottavia tekoja, joiden ohi sitten kuitenkin lipuu avuttomana, kiinnittyneenä ajan hidastumattomaan liikkeeseen... Maanantai on vain puolikasta porrasta alempana kuin sunnuntai (ja toisin kuin kalenterissa mikään sivu ei käänny, vaan päivien aaltoileva jono vain jatkuu lähes huomaamattoman mustan viikot jakavan pystyviivan toisella puolella), ja sitten viikko alkaakin nousta taas ylöspäin.

Viikot seuraavat toistaan vuoden puhelimenjohdossa (jos joku vielä muistaa miltä semmoinen näyttää): kesä on ylimpänä, sieltä vuosi kiertyy majesteetillisen hitaasti syksyn kylmänkosteaa reunaa myöten alas jouluun, jonka kynttilänvalo lämmittää melkein jo lokakuussa. Jonkinlainen musta pystyviiva jakaa vuodet joulu- ja tammikuiden välissä, ja vasta edellisiä vuosia ajatellessa huomaa siirtyneensä kierreportaissa kerroksen tai pari ylöspäin, vaikka on kuvitellut kulkevansa samaa ympyrää. Kevät alkaa nousta ylöspäin uutta kesää kohti, kevät sijaitsee luentosaleissa ja niiden liepeillä, kesä taas on pelkkää suurta nurmikkoa, joka alkukotini pihalla on itse asiassa kutistunut aika paljon viidessätoista vuodessa.

Vuodet ovat kierroksia siinä äärettömän pitkässä puhelimenjohdossa, joka vuosisata vuosisadalta kohoten kiertyy tyhjyydessä, enkä minä pysty näkemään kolmeasataakaan vuotta taaksepäin, mutta siellä ne ovat. En kulje kasvot edellä, enkä takaperin kuten jotkut toiset, vaan kompastelen sivuittain ja muutaman askelen ajasta irrallaan, ja näen yhtä aikaa taakse ja vähän eteenpäinkin kuin istuisin
ikkunalaudalla päärakennuksen vanhan puolen luentosalissa.

Lapsuudessani viikonpäivillä oli värit, mutta monen vuoden mustavalkoisen kalenterin tuijotuksen jälkeen ne ovat alkaneet haalistua... maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai, ja sunnuntai ihan valkoisella. Kuukausilla on omat värinsä ja kuvansa, vuosisadoillakin.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Paljon menettivät ne, jotka eivät olleet mukana

Olen kirjoittanut kalenterini nurkkaan suttaavalla kynällä seuraavia asioita:
15-senttiset torakat.
Viirupöllö. (sensuroitu versio)
Käävät.
Tämä yö lähentää meitä enemmän kuin mikään.
Omstart.
Pienet Lammikot.
Huutoavautuminen.
Vittuilen vain ihmisille joista pidän. Eikun hetkinen...

lauantai 8. marraskuuta 2008

Jipii

Minä, joka en koskaan muista kenenkään syntymäpäiviä, sain 7 kirjettä omanani (ja vain yksi oli pankista). Suklaata Saksasta! Kylpyankkakortti Pohjois-Haagasta! Ukilta kirje (ja rahnaa)! Isin valitsema ruusukortti (ja rahnaa)! Maijaltakin kortti! Keskolta pahoittelu siitä mädästä munasta lindströminpihveissäni ja viiden euron arvoseteli K-kauppaan!

Sain koneeni takaisin ja netti toimii! Kaikki kirjanmerkit vain pitää laittaa takaisin. Olen kauheasti jäljessä kaikenlaisissa yliopistoon liittyvissä asioissa, mutta voinpa muuten sanoa, että koti kiiltää. On muuten siivottu, leivottu, parsittu, silitetty ja kiinnitetty sinitarroissaan (liimatahnoissaan) valuneita julisteita uudestaan! On muuten tuoretta leipää, on rumaa mutta hyvää kylpyankoin koristettua vegaanista suklaakakkua, fasupaloja ja (S:n) toscakakkua! Sosiaalista elämää! Ei pölyä! Synttärilahjakaloja! Teetä kevääseen asti! Itse keitettyä mehua! Sopii sanoa!

Vietin taas äärettömän hauskan päivän öristen, saksankielistä ilmapalloa kaljuun päähän teippaillen, yllättävän tutunoloiseksi valikoituneessa seurassa möyrien ja rakkailleni rakastavasti vittuillen. Eilen tosin jouduin huudattamaan muutamia kertoja Ultra Bran Siiliä kuuden tunnin "luulin että kaikki vihaavat minua" -angstin aikana, mutta sitten siivous alkoi olla kivaa, tanssin moppiga ja unohdin angstata. Ja joojoo, tiedän kyllä tällaisten "vaude miten jännittävää elämäni on" -postausten olevan tylsiä, joten yritän tuottaa jotain esseemäisempää myöhemmin. Kirjoitan siitä ajan näkemisestä päässä. Pohdintakysymyksiä alustuksen jälkeistä keskustelua varten: Koetko ajan visuaalisesti? Miellätkö ajan lineaariseksi vai sykliseksi? Oletko koskaan ajatellut viikonpäiviä väreinä?

maanantai 3. marraskuuta 2008

On niin ikävä omaa konetta, kirjanmerkkejä ja näppäimiä

Ja OMG, mulla on seittemän tilaajaa! Tunnenkohan kaikki?

On hieman pölähtänyt tunne, kun sain vihdoin kirjoitettua ja lähetettyä tekstin, jonka dedis on ylihuomenna, ja sen jälkeen luin muutamia blogeja, ja nyt tuskin muistan missä olen. (Nyt muistan, ja sadattelen.) Äsken unohduin katselemaan hirmu ammattimaisen näköistä ikkunanpesijää (ikkuna on sisällä, ei kai pimeässä olisi järkevää pestä ulkoikkunoita) ja melkein ehdotin töiden vaihtoa. Mieluummin kuitenkin menisin kotiin.

Joskus, kun olen kotona omalla koneellani (siis kun se on ehjä ja olen kantanut sen kotiin, asennuttanut kaiken uudelleen ja soittanut Soneralle), kirjoitan mielenkiintoisen tekstin ajan näkemisestä päässä. Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä. Nyt ei vaan voi, joten saatte tyytyä jännittäviin yksityiskohtiin elämästäni, esimerkiksi näihin:
-Viime aikoina olen tavannut paljon uusia ihmisiä, joista n. 25 prosenttia rakastaa pätemistä (ja loput ovat naisia).
-En tehnyt viikonloppuna mitään välttämättömiä opiskelujuttuja, vaan omistin aikani kokkaamiselle ja syömiselle.
-Olen hieman vitutettu, koska ihmiset eivät vastaa silloin kun ihan selvästi niitä pyydetään RSVP:maan.