Vertaistukiryhmässä

Huomasin kuuluvani kahteen hyvin samankaltaiseen ryhmään. Aloitin viime viikolla englannin tukikurssin, joka valmentaa viralliseen academicaljotainprofessionaljotain-kurssiin. (En kykene nyt tuottamaan kaunista rektiota, sorge.) Sitä vetää nuori nainen, jonka ainoa vika on tarpeettoman nopea puherytmi. Saan keskittää kaikki voimani ehtiäkseni napata kaiken. Tämä opettaja on kiltti, vaaraton ja kannustava, ja tietää kaiken häpeästä, pelosta, inhosta ja psyykkisistä vaurioista luettuaan kurssilaisten kirjoittamat selostukset aiheesta "miksi olen tällä tukikurssilla". Olen yksi niistä, jotka eivät sekoita toisiinsa she- ja he-pronomineja, mutta niitä toisiakin on paljon. Itse asiassa taidan kuulua, jos en nyt parhaimmistoon, niin jokseenkin siihen hyvään keskitasoon, joka ei ole sentään aivan paniikissa tunneilla. Kuten sanottu, jopa odotan tunneille pääsyä. Haluan päästä eroon vaatimattoman kielitaidon aiheuttamasta pelosta. Haluaisin unohtaa ne fucking (sic!) aktiiviset-sosiaaliset-ulospäinsuuntautuneet ja ennen kaikkea kovaääniset koulututut, jotka työnsivät itsensä joka ikiseen kansainvälisyysprojektiin ja (tuskin sentään tahallaan) täydellisine ulosanteineen talloivat jalkoihinsa vähemmän loistavat kieltenopiskelijatoverit. Tämän vuoksi menin sinne tukikurssille, jotta voisin varsinaisella kurssilla olla varma taidoistani ja odottaa uuden oppimista innokkaana.

Tänään olin myös ensimmäisellä nykytanssin alkeistunnilla. En ollut aivan vakuuttunut opettajan olemuksesta, mutta hetken päästä olin myyty. Hän tahtoi saada meidät kaikki uskomaan, miten ihania olemme ja miten upeilta näytämme kaatuillessamme (se oli ohjelmana noin puolet tunnista, ja mahtavan kivaa). Tanssitaustani takia olin innoissani. En kuitenkaan ollut mennyt jatkokurssille, sillä kokemukseni nykytanssitunneista oli ikävä: tuntematon opettaja näyttää kahden minuutin sarjan ja sanoo: "Tehkää perässä. Vii-kuu-see-ja!" Tämä opettaja opetti pieniä liikkeenpaloja ja opetti tekemään ne oikein, aivan kuin oma tanssinopettajani aikoinaan. Olin ajoittain yhtä haltioissani kuin vetäjä itse ("te olette ihan vitun upeita"), mutta ymmärsin vielä kirvelevien kokemusteni nojalla niitä toisia, jotka tekivät kaikkensa piiloutuakseen, ja sitäkin, joka alkoi itkeä kesken hypyn. Tarkkailin häntä myöhemmin, ja se tyttöhän teki upeasti! Niin rennosti ja vailla liikaa (vieraan) tekniikan painoa. Hän katosi tunnin jälkeen, enkä ehtinyt koskaan puhutella häntä. Näemmeköhän häntä ensi viikolla? Minä ainakin olen siellä silloinkin, eturivissä (ja paremmin lämmitelleenä kuin tänään).

Mitä opimme tästä? Jos tuntee aina itsensä kovin kehnoksi, sopii tehdä helpomman kautta. Ja heti paistaa aurinko, eikä illallakaan malttaisi mennä nukkumaan seuraavaa tuntiaa odottaessaan.

(Saattaa se tietysti johtua siitä kahvistakin, jonka join pysyäkseni hereillä kahden luennon ajan. Pysyin. En muista milloin olisin viimeksi onnistunut siinä. Ja vielä illalla!)