Miksi sitä on ihminen niin kärkäs kertomaan silloin kun jokin on vialla, muttei silloin kun olisi hyvää sanottavaa? Viime aikoina olen jättänyt tekemättä monta asiaa: kertomatta tiedottajalle, ettemme nauraneet hänelle kokouksessa, vaan hänen puheenvuorossaan käyttämälleen sanalle, joka sattuu olemaan kerhoni eräs lempihokema (mitä tiedottaja ei tiennyt); kiittämättä maailman parasta hammaslääkäriä saamastani loistavasta palvelusta; halaamatta tuntematonta tyttöä, joka meni paniikkiin ja alkoi itkeä nykytanssin alkeistunnilla, kun tajusi olevansa viimeinen ja kaikkien katsoma. Kun tilanne on auttamatta mennyt, tuntee itsensä tyhmäksi jos menee erikseen sanomaan jotain myönteistä ohivilahtaneesta tapahtumasta. Kielteistä reaktiotaan hautoo ja hellii pitkään, ja sillä voi puukottaa selkään tai rakentaa (uuden) riidan vielä päivien tai viikkojen päästä. Ujous ja häpeä saisivat iskeä mieluummin niinä hetkinä, koska typerämpi on pikkuasioista rähisijä kuin se, joka selvästi ottaa kasvojen menetyksen riskin vain voidakseen sanoa kauniisti.
Osaisipa sitä olla rohkea ja sanavalmis silloinkin, kun on jotain oikein todella arvokasta kerrottavaa. Jos aikaa on kulunut ja hetki mennyt ohi, sanottava vain syvenee. Eikö vain? Jos ei ihan vielä uskalla, voi aina aloittaa karmansa kevennyksen puhumalla hyvää edes selän takana. Kerrankin voi kanssasisartaan tai -veljeään kehua oikein estoitta.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Selän takana hyvän puhuminen on ihan loistava keino levittää hyvää! Silloin muutkin alkavat suhtautua ko. henkilöön positiivisesti, kun taas päin naamaa kehumisessa asia jää vain kahden ihmisen keskeiseksi (ellei seurassa ole samaan aikaan muitakin, ja vaikka olisikin, selän takana lausuttu kehu on kuitenkin sivusta seuraajien korvissa vakuuttavampi kuin päin naamaa julistettu, joka voidaan tulkita myös pelkäksi yritykseksi piristää kehujen kohteen mieltä).
Olet niin oikeassa, kuten aina.
Lähetä kommentti