Olen kirjoittanut kirjeitä kuusivuotiaasta lähtien. Aluksi kirjoitin lähellä asuville tutuille, koulukavereille ja kummitädille. Usein olin aktiivisempi osapuoli, ja aina kirjoittelu loppui. Joskus, ehkä kymmenvuotiaana, muistan kirjoittaneeni monta vuotta vanhemmalle tytölle, etten enää jaksa olla kirjeenvaihdossa, koska aina on huono omatunto kirjoittamatta jättämisestä. Lapsuuteni pisin kirjeenvaihto kesti ala-asteelta yläasteelle ...ei kai sentään lukioon asti? Vaihtelin kirjeitä Tiia-nimisen kaverini kanssa, joka oli muuttanut yhden yhteisen kouluvuoden jälkeen Ruotsiin. Tiia oli ihan mukava, tavallinen tyttö, ja minä taisin häikäistyä siitä surinasta, joka hänen ympärillään aina kävi. Luulin hänen olevan jotakin erikoista ja tahdoin tietenkin olla hänen paras ystävänsä, minä, kun kerran muutkin. Kirjoittelimme kauan ja tapasimmekin joskus hänen Suomen-vierailuillaan. Ei meissä kyllä kovin paljoa samaa ollut enää teineinä. Niinpä Tiian kirjeet vähenivät ja vähenivät ja loppuivat sitten kokonaan.
Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa myös erään Ilonan kanssa, jota en muuten koskaan tavannut. Hän oli ainut kirjeenvaihtoilmoitukseeni vastannut. En muista missä lehdessä ilmoitukseni oli tai mitä siinä oikeastaan luki. Jälkeenpäin olen lukenut hänen teini-ikäisen kirjeitään, ja kauhistuin. Ilona oli masentunut ja ahdistunut, käytti päihteitä ja viilteli itseään. En tiedä mitä hän sai minun kirjeistäni, olin silloin kenties hänenkin mielestään tietämätön, tekopyhä pikku nirppanokka. Jossain vaiheessa siirryimme sähköpostiin, ja tietenkin sekin laantui. Ajattelen joskus, että minä olisin kyllä viitsinyt pitää kirjoittelusuhdetta yllä, jos toinen ei olisi kyllästynyt. Mutta ehkä olisi kiinnostus loppunut minultakin viimeistään siinä vaiheessa, kun ei ole enää mitään yhteistä.
---
Viime vuosina olen kirjoitellut entisten lukiokavereideni kanssa - siis minä olen kirjoitellut heille. Eräiltä saan vastauksiakin jokseenkin säännöllisesti. Aivan viime aikoina olen harrastanut postikorttien lähettämistä. Saatan myös pistää kuoreen hauskan lehtileikkeen, joka sai minut ajattelemaan kirjeen saajaa. Olen itsekin saanut postia: Osallistuin erään keskustelufoorumin pakettienlähettelyketjuun, jossa ihmiset toteuttavat toistensa toiveita yllätyspaketein. Olen lähettänyt 12 pakettia ja saanut neljä ja uuden kirjekaverin.
Huhtikuussa kävin katsomassa mummuani, jolla on syöpä. Kirjoitin hänelle ja ukille siitälähin viikoittain, välillä lähetin paketteja tai muuta ylimääräistä kivaa. Tietenkin kirjeeni ovat hyvin yksipuolisia, koska en saanut vastauksia. Tai yhden sain, mummu oli sanellut sen ukille. Heidän tapansa mukaan se oli tasapuolinen: kirjeen mummu muisteli kaikkia lapsenlapsia ketään erikseen mainitsematta, jottei toisille tulisi paha mieli. Mummu kuoli viime keskiviikkona, mutta aion kirjoittaa vielä ukille. Ukki on usein laittanut minulle tekstiviestin saatuaan kirjeen, mutta viime aikoina hän ei ole enää jaksanut. Aina puhelimessa ja tavatessamme hän kiittää minua lämpimästi, ja aina minusta tuntuu, että näkemäni vaiva on kovin, kovin pieni siihen iloon nähden, jonka voin vanhuksille tuottaa.
Salainen toiveeni tietysti on tulla muistetuksi ihmisenä, joka kirjoitti huolellisia, mietittyjä kirjeitä silloin kun kaikki muut soittivat puhelimella. Jos joku sattuisikin väliaikaisesti unohtamaan minut, hallitsen häntä pian taas, sillä työnnyn hänen mieleensä väkisin, kun vanha kirjeeni (ehkä siististi nipussa lukitussa arkussa, ehkä vain keittiön laatikossa murujen ja pussinsulkijoiden keskellä, ilman kirjekuorta, ilman liitteitä) yhtäkkiä sukeltaa esille keskellä vaaratonta arkipäivää kauan poistumiseni jälkeen. Silloin sitä haalistunutta tekstiä lukiessaan alkaa kuulla mielessään musiikkia, jota kuunteli silloin, kun Inana lähetti tämän kirjeen, oma nuoruus rojahtaa yhtenä suloisena kasana keski-iän keittiönpöydän vahakankaalle, siihen silmien eteen, ja yhtäkkiä tekee kauheasti mieli soijakaakaota, jota silloin...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti