keskiviikko 17. joulukuuta 2008

Alkoholista

Kaiketi minunkin täytyy kirjoittaa tästä.

En juo, dokaa, kännää, ja ryyppäämään meno tarkoittaa kahvilaan teelle lähtemistä. En pidä alkoholin mausta yhtään, enkä halua menettää kykyäni säädellä käyttäytymistäni, enkä näe mitään muutakaan syytä tuhlata rahojani myrkkyyn. Ne pari kertaa kun olen ollut humalassa, ovat olleet epämiellyttäviä, enkä ole todellakaan kokenut mitään mukavaa tai hilpeää tunnettä. Kävely vaikeutuu enkä saa suustani ulos asioita, joita aivoni vielä täysin selkeästi käsittelevät.

Tämä on hieman noloa, mutta olen juuri sellainen stereotyyppinen raitis ihminen, josta yleensä puhutaan. Minä ahdistun juovien ihmisten seurassa, pelkään humaltuneita, ihmettelen miksi hauskuus tulee pullosta ja halveksun ylipäänsä kaikkia, jotka tarvitsevat alkoholia. Mitäs siihen sanotte? Petyn ankarasti, kun mukavantuntuiset ihmiset, jopa jotkut ystävistäni, alkavat juoda. Sillä luulin heitä erilaisiksi, kaltaisikseni, ja he muuttuivatkin vihollisiksi... Tuomitsen myös oikein mielelläni. Saatan kyllä viljellä kännihuumoria, jopa maistaa joskus jotakin karmean makuista litkua, mutta vain, jos kukaan ei vie asiaa yhtään pidemmälle kuin minäkään.

Kotonani ei juotu, mutta ei myöskään tehty raittiudesta numeroa. Kasvoin ilmapiirissä, jossa oli normaalia olla raitis, ja juovat ihmiset olivat pelottavia känniläisiä. Vieläkin kavahdan tyhjiä kaljapulloja kaikenlaisissa paikoissa, erityisesti kodeissa. Kirkkaiden juominen taas on 22-vuotiaan päässäni ainoastaan pitkälle alkoholisoituneiden harrastus. Miksi ihmeessä kukaan normaali ihminen sellaista haluaisi tehdä?

Olen myös aina liikkunut piireissä, joissa juominen ei ole tapana. Nykyään jotkut ystävistäni juovat, mutta eivät (käsittääkseni) humalahakuisesti. En erityisemmin ilahdu, jos joudun näkemään sitä. Minulla ei ole yleensä mitään vaikeuksia olla itse juomatta, sillä en ole koskaan oppinut häpeämään juomattomuuttani (tosin joskus suren, etten voi akateemisen tyylikkäästi juoda sitä samperin pahaa punaviiniä taikka samppanjaa. Ja kyllä, uskon vakaasti alkoholimainonnan mielikuva-aivopesun vaikuttavan meihin, katsokaa nyt), vaan kuljen yliopistolla kaikenlaisissa juhlissa
ylpeästi mehulasi kädessäni. (Taikka vesi-. Minulle on aina ollut tärkeämpää se, mitä syön, kuin se, mitä juon.) Kärsin kuitenkin tunnelman muuttumisen takia, kun alkoholi tulee osaksi ryhmää: silloin tuntuu aina kuin huoneen läpi kävisi kylmä tuuli, eikä mikään ole enää oikein hauskaa.

En siis ole koskaan peitellyt raittiuttani, vaan pitänyt sitä vahvuutenani. Itse asiassa perustin ensimmäisenä yliopistovuotenani kerhon, jonka kantavana teemana oli alkoholittomuus. Olen siellä ystävystynyt lujasti sellaisten ihmisten kanssa, joita en olisi muuten tavannut. Tunnen suurta myötätuntoa niitä kohtaan, joilla ei ole ketään raitista ystävää.

maanantai 15. joulukuuta 2008

Haa! Ette voi estää!

1. Onko yhdessäkään vaatteessasi hakaneulaa nyt?
Ei päällä olevissa.

2. Mitä lajia haluaisit harrastaa, mutta et voi? Miksi et voi harrastaa sitä?
Balettia. Ei ole rahaa, aikaa eikä niveliä.

3. Loukkaannutko/loukkaantuisitko pahasti, jos joku lukisi päiväkirjaasi?
Ihan hirveesti.

4. Miten viimeksi yllätit jonkun ihmisen positiivisesti?
Ei aavistustakaan.

5. Oletko löytänyt itsellesi sopivan meikkivoiteen?
En muista.

6. Käytätkö kantaaottavia t-paitoja?
Joskus.

8. Kauanko seuraavaan syntymäpäivääsi on aikaa?
Ihan kauhesti.

9. Onko jonkun muun kuin kumppanin suuteleminen mielestäsi pettämistä?
On. Tai siis riippuu kontekstista, mutta aika erikoinen konteksti saisi olla.

10. Miten kulutat aikaasi juna-/bussi-/jne. matkoilla?
Luen tai haaveilen.

13. Mitä vaatteita yhdistäisit minihameeseen luodaksesi sinulle sopivan asukokonaisuuden?
Erittäin paksut sukkahousut ja ison neuleen.

14. Joudutko syömään kuukautisten aikana särkylääkettä?
Presuppositiona on siis, että olen nainen?

17. Mihin kirjaan sinun pitäisi tarttua seuraavaksi?
Kalenteriin.

18. Mihin kategoriaan muut ihmiset luultavimmin laittaisivat sinut (esim. pissis, emo, urheilija jne.)?
Tylsä hippi. Outo tiukkis.

19. Kuinka usein tuskailet, kun et ymmärrä sen sukupuolen käytöstä, josta olet kiinnostunut?
Imartelen mielelläni itseäni ajattelemalla, että ymmärränkin.

20. Oletko hyvä pelaamaan tennistä?
En tiedä, en oo kokeillu.

21. Oletko koskaan kirjoittanut rakkauskirjettä? Annoitko sen jollekin?
Älä muistuta.

22. Ovatko alusvaatteesi seksikkäitä vai käytännöllisiä?
Alusvaatteet?

23. Halaatko ystäviäsi usein?
Totta kai.

24. Jos joku pyytää sinulta suudelmaa, saako hän sen?
Todennäköisesti ei.

25. Millainen rooli sinulla on perheessäsi?
Puolison.

26. Jos muut käskevät sinua juomaan alkoholia, juotko sitä?
En tietenkään. En ylipäänsä mielelläni ole sellaisessa seurassa.

27. Missä kengissä viihdyt tällä hetkellä parhaiten?
Viimetalvisissa ruskeissa.

28. Onko kasvojesi muoto pyöreä, neliskulmainen, sydämenmuotoinen vai ovaali?
Noista ovaali.

29. Millaisia kukkia haluaisit saada naistenpäivänä?
Ruusuja ja neilikoita.

30. Ostatko musiikkia nettikaupoista vai lataatko sitä koneellesi ilmaiseksi?
Täh? Ostan levyjä, jos ostan.

31. Mitä juot, jos tunnet olosi flunssaiseksi?
Viskiä.

32. Milloin söit viimeksi eksoottista ruokaa?
Tein tosi eksoottista kastiketta eilen.

33. Kuinka usein teet vatsalihasliikkeitä?
Kukaan ei voi pakottaa! Vai lasketaanko mahan sisään vetäminen?

34. Onko sinun helppo mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille?
Yleensä joo.

35. Millainen olisi unelmiesi ystävänpäivä?
En sano.

36. Jos olet joskus kokeillut tupakointia ja lopettanut sen, miksi lopetit?
Miksi olisin kokeillut?

37. Mitä karkkeja yleensä tarttuu mukaasi kaupasta?
Suklaata ja salmiakkia.

38. Oletko koskaan ostanut kondomeja kaupasta?
E.

39. Annatko raha hyväntekeväisyyteen?
Annan.

42. Minkä kappaleen tahtiin tanssiminen tuntuu turhauttavalta?
Liian pitkän.

43. Minkä merkkiset lakanasi ovat, joissa nukut tällä hetkellä?
Onko lakanoillakin merkki?

44. Mitä tuoksua olet käyttänyt eniten viime aikoina?
Vihreä tee -tuoksua!

45. Keskusteletko ystäviesi kanssa avoimesti seksistä?
En milloinkaan.

46. Mitä yleensä syöt aamupalaksi? Syötkö tarpeeksi aamuisin?
Voileipää ja valkoista teetä.

48. Mitä asiaa odotat tällä hetkellä eniten?
Esseen loppua. Jos aloittaisi ensin.

54. Koska olit viimeksi kännissä?
Pari viikkoa sitten IHAN VÄHÄN.

55. Onko sinulle yhtä parasta ystävää?
Ei varsinaisesti, muutamia.

56. Seurusteletko?
En.

57. Missä asut?
Kotona.

58. Luuletko että kukaan jaksaa lukea vastauksiasi?
Ehkä. Vaikka en itsekään yleensä lue niin tarkasti toisten. Herranjestas, sehän on tylsää kuin mikä...

66. Oletko tajunnut mitään lähiaikoina?
Ehkä vähän.

67. Ketä sinulla on nyt online mesessä?
Anteeksi kuinka?

71. Oletko usein ongelmissa sanomisistasi?
En myönnä.

72. Oletko ikinä suudellut kahden eri ihmisen kanssa samana iltana?
Hetkinen... en.

74. Koska viimeksi olet harrastanut seksiä?
En harrasta milloinkaan seksiä.

75. Koska olet viimeksi suudellut?
Mitä se on?

76. Onko tähän hyvä lopettaa kysely?
On.

tiistai 9. joulukuuta 2008

Ja nyt sitä kotitenttiä...

Hieman on tunne-elämäkäs tämä päivä. Aamun helpotushyöyn jälkeen olen käynyt teatterissa katsomassa käsittämättömän hauskan ja hyvän Kaaoksen ja olkapäinyt rakkaussurevalle ystävälleni. Vähä rankkaa. Näin naistutkimuksen luennoitsijan metrossa ja yritin pitää laukussani olevan Cosmopolitanin visusti piilossa.

torstai 4. joulukuuta 2008

Opettajat alkavat muistaa minut!

Paljonko on 35 opintopistettä kertaa 27 tuntia? 945 tuntia? Jaettuna neljälle kuukaudelle on 236,25 tuntia kuussa. Eli noin 8 tuntia opiskelua päivässä - ai niin, myös viikonloppuna. Plus hidasteluun käytetyt lisätunnit.

Siltä tässä alkaakin jo tuntua. Kotitenttinä pitäisi tehdä tutkimussuunnitelma, aikaa viikko. Tietääkö joku mikä on tutkimussuunnitelma? T tuli huoneeseen ja säpsähti punaisia mistälietulleita läikkiä kasvoillani. Lisäksi minua särkee jokseenkin kaikkialta. Kirja-allergia. Olis jo dedikset, pääsisi tästäkin. Ja samalla sähköpostiin tunkee mainoksia superkiinnostavista kursseista ensi kevääksi. Melkein toivon että minulla on jo jotain niille kellonajoille, niin ei tarvitse mennä. Tällä viikolla olen ollut paljon tehokkaampi ja luovempi kuin viime viikolla. Hintana on näköjään fysiikan pettäminen. Jos joskus vaikka muistaisi syödä, jotain muuta kuin suklaata.

Joo, tiedän olevani tylsä, mutta tätä minä nykyään ajattelen. Onneksi litteraattiani sentään kehuttiin, vaikka olin mitannut kaikki tauot ihan pieleen. (0,8 sekuntia, kun piti olla 1,2. Voi ei.)

keskiviikko 3. joulukuuta 2008

Snif, Spiderman

Vitsit, elän nuoruuttani uudestaan. Luen maailman suloisinta 15-vuotiaan blogia, ja katselen omaa 15-vuoti...a...is...uuttani vaaleanpunaisten lasien läpi. Ah, millaista olikaan riutua! Jännittää kaikkea mahdollista! Kulkea päiviensä läpi tiettyjä katseita etsien! Palella niissä sen ajan vaatteissa, jotka eivät peittäneet kunnolla selkää jos liikkui! Päivitellä aikuisten ihmeellisiä juttuja! Kaikki oli niin... jännää. Sääli, että olen silpunnut yläastepäiväkirjani. Onneksi lukioaikaiset ovat jäljellä. Harmittaa kyllä, tiesin jo 16-vuotiaana paperia repiessäni tulevani vielä katumaan, mutta silloin arvioin päiväkirjojen vääriin käsiin joutumisesta syntyvän paniikkihäpeän suuremmaksi katumisen aiheuttajaksi kuin mainittujen dokumenttien eliminoimisen. (Kieltämättä, nyt kun sitä miettii... hrr. Liikaa veljiä ja äitejä silloisessa taloudessani.) Mutta olisin edes polttanut, niin voisi sanoa. Minä luullakseni vain silppusin paperin ja varmaan vielä kastelin, puristin palloiksi ja heitin ne kuivina roskiin (kuten neuvotaan) taikka ehkä vedin vain vessasta alas. Olisiko Emilia Byrd Starr tehnyt niin? Ei olisi! Hänellä oli takkoja vaikka huru, toisin kuin meillä, joilla on kaksi palovaroitinta.

Nuoruus, oi nuoruus...

sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Tämän takia minä ostan kirjoja, kirjaimia.

Olen varmasti joskus sanonut tämän, mutta täytyi tulla tänne sanomaan uudestaan: minusta on ihanaa katsella tekstejä, ihan vain katsella niin kuin esineitä katsellaan. Äskenkin oli ihailtava monta kertaa enkun puolivalmista esseetä, jonka sain fonttia muuttamalla menemään jo toiselle sivulle. Kirjoitin tuhraavalla mustekynällä kirjeen kaverilleni, joka oli juuri kirjoittanut minulle viikko sitten, ja kirjettänikin minun piti katsella käsivarren mitan päästä, niin että näki tekstin määrän ja tasaiset, mustat kirjainrivit ruutupaperin puolikkaalla. (Kauniimpi se olisi ollut vähän laadukaammilla välineillä, mutta niillä mennään mitä on.)

Tapasin äsken taas sukuni ja selvisin kuitenkin melko vähäisillä vaurioilla. Vanhoja urheiluvammoja vain vähän kolottaa. Suolaa niihin. Au-au.

iltaeläin

Olen jotenkin aina ajatellut, että aikaisin herääminen on hieno asia. Aikaisin hereillä oleva ihminen touhuaa sirkein silmin ja on saanut paljon aikaan silloin, kun toiset vasta kiskoutuvat sängystä ylös itseään rapsutellen ja henki haisten. Joskus näin käykin, esimerkiksi silloin, kun on hammaslääkäri aamulla. Sitä löytää itsensä Töölöstä kävelemästä raikkaassa ilmassa yhdeksän aikoihin, eikä mihinkään ole enää kiire. Voisi harkita toista aamupalaa jossain ja ehkä päiväkirjan kirjoittamista. Kahviloiden ovet aukeavat ja nuoret essumiehet kantavat niitä mainos- niitä mainos...juttujaan jalkakäytävälle sokeiden kiusaksi. Aurinko paistaa.

Taikka sitten. On lauantai, koko päivä aikaa tehdä rästikirjoitustöitä. Ilta venyi pitkäksi, mutta pakko olisi nousta. Sitä nousee yhdeksältä, syö, lukee lehteä, menee takaisin sänkyyn tietokoneen kanssa puoli yhdeltätoista. Yrittää kirjoittaa, aivot eivät toimi, hidasta, sitä rapsuttelee mietteliäästi itseään katsellen sinitiaisia puussa, henki haisee edelleen, ei nyt oikein edisty. Menenpä nettiin roikkumaan, otanpa aamupäiväunet, kuittaanpa lounaani suklaakekseillä. Kello on neljä. Kohta mies tulee töistä. Sitä rapsuttelee itseään. Tiskivuoroni saa pian molemmat raivon partaalle. Koska sen jaksaisi tiskata? Vastahakoisesti laittaa tietokoneen virransäästölle (koska kaikki auki olevat nettisivut ja muut ovat niin kamalan tärkeitä sen esseen kannalta, jota on nyt puoli kappaletta valmiina), käy suihkussa, tiskaa. Imuroi viimetiistaisen kukkamullan keittiön matolta, pukee päälleen, käy kaupassa, korjaa sukkahousut ja hameen taskun, tekee ruokaa, tervehtii sirkeäsilmäisenä ja vihreältä teeltä tuoksuen väsynyttä, räntäistä miestä, siivoaa vessan, kirjoittaa sen esseen loppuun,
joo kohta, pesee samalla koneellisen pyykkiä, teen vielä tämän, saatko unta ilman minua? leikkaa ylikasvaneet hiuksensa, menee vielä hetki... alkaa juuri päästä vauhtiin, kun on muka ilta ja kunnon ihmisten pitäisi nukkua. Nukkua? Mutta kun ei väsytä! Turhauttavaa jättää hyvä homma kesken vain, koska päivä loppuu.

Olen ilmeisesti siestaihmisiä, haluan pitää kunnon aamupäivä- ja iltapäiväunet, valvoa myöhään saaden mahdottomasti aikaiseksi, herätä ei nyt aikaisin, mutta ei sentään säädyttömän myöhäänkään, hidastella aamulla ja riehua illalla myöhään. Ja kuka minua estää? Yhteiskunta! Sisäinen äiti! Aviomiehen unirytmi!

sunnuntai 23. marraskuuta 2008

Tätä minä yritin eilen selittää.

Luin tänään loppuun pari viikkoa kesken lojuneen Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuoden. Kirjassa oli monta asiaa, jotka mietityttivät minua, kuten dialogi. Itse asiassa dialogi oli muutamien henkilöiden välillä melko luontevaa nykysuomea, esimerkiksi Mikaelan ja Leifin, mutta ne toiset! Käsitin teoksen sijoittuvan 90-luvulle. Puhuttelivatko kirjallisuuden (yleisen kirjallisuustieteen ilmeisesti) opiskelijat ja opettajat silloin toisiaan kolmannessa persoonassa? Herra dosentti? Neiti Karaslahti? Oli siinä muutamia muitakin pieniä asioita tai asiavirheitä, joita teki mieleni alleviivata ivallisesti, mutta jätin sen tekemättä, mikä nyt vähän kaduttaa.

Enemmän ajattelin kuitenkin henkilöitä. Pidin kirjan tavasta keskittyä vuorotellen eri ihmisiin ja katsella maailmaa eri näkökulmista. Kukaan ei osoittautunut pahikseksi tai tarinan konnaksi. Itse asiassa kaikissa vähänkin laajemmin kuvatuissa ihmisissä oli jotain hyvin tunnistettavaa ja samastuttavaa, kalseassa Mikaelassa myös. Mikaela ei ymmärtänyt haaveellisen, epäkäytännöllisen aviomiehensä hentoa sankaruutta, vaan onnistui jäädyttämään heidän liittonsa kuoliaaksi, mutta lähemmin tarkasteltuna hän onkin vain yksinään vastuuta kantava, väsynyt nainen, joka koettaa aina tehdä niin kuin kuuluu ja säilyä järjissään kaikkien täydellä höyryllä itseään toteuttavien ihmisten syntipukkina. Hän on tottunut tietynlaiseen elämään, eikä osaa muuta.

Päähenkilö (?) Sari, "se Karaslahden nainen", joksi häntä selän takana kutsutaan, on melkoisen monitahoinen persoona hänkin. Häntä ei voi olla ihailematta, mutta mitä tulee pitämiseen hän varmaankin jakaa lukijat. En ole vielä päättänyt. Ihailtavaa Sarissa on (ulkoisen olemuksen ja kapean erikoisalan loistavan hallitsemisen lisäksi) se, ettei hän milloinkaan teeskentele olevansa muuta kuin on. Hän ei teeskentele olevansa yksi näistä "ihanista ihmisistä", sosiaalisista aktiivisista kaikkien kavereista, joista pitäminen on pakollista. Sari Karaslahti on avoimen viileä, ylimielinen, etäinen ja ajoittain vittumainen, ja onnistuu näyttämään sitä älykkäämmältä ja kadehdittavammalta mitä kurjemmin kohtelee keskinkertaisia kanssaihmisiään. Hän ei pelkää sanoa sanottavaansa eikä suuremmin välitä muiden mielipiteistä. Siksipä hänellä ei ystäviä juuri olekaan, tai ollenkaan, jos häneen rakastuneita opiskelijapoikaparkoja ei kutsuta ystäviksi. Naiset eivät hänestä ainakaan pidä, luultavasti lähinnä koska tuntevat oman maatiaismaisuutensa ja keskinkertaisuutensa hänen itsevarmassa, viimeisen päälle täydellisessä seurassaan - ja tietävät paikalla olevien miesten havainneen ne myös.

En ole vielä päättänyt, onko toivottavaa olla rehellisyyden nimissä oikein koko rahalla hankala ja ilkeä ämmä, jos on sellaiseksi syntynyt, vai onko ihmisellä (etenkin nuorella naisella, kuten tuossa tapauksessa) velvollisuus teeskennellä koko elämänsä "ihanaa" toivoen, että naamio tarttuu lopulta kokonaan omien rumien kasvojen päälle. Sari Karaslahti ei ole niin kutsuttu hyvä ihminen, kirjan alkupuolella ainakaan, mutta hän onnistuu olemaan sitä mitä on niin itsevarman tyylikkäästi, että paikalla olevat hyvät ihmiset, kiltit, nitistetyt, ystävälliset aina auttamaan valmiit tytöt, varmaankin repivät hiuksiaan. Teeskenteleekö hän sittenkin? Miksi hän teeskentelisi, miksi ei? Hän ei koskaan piilota tilanteessa tarpeellisia ilkeitä kommentteja hymyilevän kuoren alle, hän laukoo ne hymyttä, mutta sarkastisesti. Aivan kuin Sarilla ei olisi tarvetta saada ystäviä. Hän ei myy periaatteitaan: hyvä. Hän ei juuri välitä muista ihmisistä: paha. Hän on aito: mistä minä tiedän.

Pidin muuten hyvin paljon 15-vuotiaan Lotan kuvauksesta. Hänestä puhuttiin kunnioittavasti, älyllisenä, itsenäisenä olentona, vaikka hän oli viisitoistavuotias ja teki viisitoistavuotiaan tekoja. Siitä voisi ottaa oppia.

maanantai 17. marraskuuta 2008

ah

Seuraavat asiat yhdessä pelastavat päivän aika hyvin:
*makkaravoileipä
*kaakao
*suklaa
*kaupassa vastaan tullut kissojen oma joulukalenteri kissankuvineen ja -nameineen
*Vadelmavenepakolaista lukeva mies
*A, joka puhelimessa otaksuu nähneensä unta luennolla "koska ei siellä varmaan laulettu Maa on niin kaunis".

sunnuntai 16. marraskuuta 2008

Mutta mieluummin eutanasia kuin lobotomia.

Mitä eroa on Yrttiteen ystävät ry:llä ja synnytyksellä?
Synnytyksessä avautumisvaihe tulee ennen ponnistusvaihetta.

Kirjoitin tänään jälkimmäisen mustan päiväkirjani täyteen, siinä oli vielä kuutisen sivua (molemminpuolista sivua) tyhjänä, joten avauduin ja leikekirjailin oikein urakalla. Sitä ei olekaan viime aikoina tehty... En kyllä tiedä onko Myyrännahassa sittenkään tarpeeksi tilaa oikein päiväkirja-avautumiselle. Ehkä tarvitsen kuitenkin uuden sellaisenkin.

Eräs instituutio ansaitsee armokuoleman, ja minun tulee sitä ikävä. Minulla on ikävä myös seuraavia asioita: mummu, aika jolloin oli vain yhdet sukulaiset, äsken syömäni suklaakeksit, pieni punainen sukka, jonka mummu neuloi ja jonka hukkasin jonnekin tässä huoneessa joskus kesällä.

torstai 13. marraskuuta 2008

Normipäivä

Näin viime yönä unta, että minulta lähti kaksi hammasta ällöttävästi irti. Sen jälkeen olen

'jonottanut itselleni 2 hammaslääkäriaikaa

'vapaaehtoishieronut n. 5 mummun hartiat (ja ollut "voi miten ihana poi- lapsi!")
'vapaaehtoislaulanut Uralin pihlajaa lopuille
'litteroinut 6 riviä tekstiä pieleen
'ostanut 3 joulukalenteria
'ilmaissut oppimispäiväkirjassa näkemykseni geneerismaskuliinisista enkun monisteista vailla äidinkieleni suomaa turvaa
'kulkenut ympäriinsä punainen huivi reiden ympärille kiedottuna
'nauranut kaupassa,
kadulla, metrossa itsekseni järkyttyneesti tunnin verran yhdelle muistikirjalle
'miettinyt afrotunnilla, olenko itse asiassa koskaan käynytkään siellä
'valehdellut sumeilematta muutamassa oppimispäiväkirjassa.

Myyrännahka

Varoitus: Teksti sisältää tuotesijoittelua ja sanan "naurettava".

Maksoin tänään aivan naurettavan suuren summan muistikirja-kalenterista. Mutta se on juuri sellainen kuin olen aina halunnut: musta, pehmeäkantinen, pyöreäkulmainen, kuminauhallinen, selkeä, ja siinä on kalenterisivujen toisella puolella paljon muistiinpanotilaa, jotta voin päiväkirjani täytyttyä tehdä kalenterista intresantisti elämäni kirjan, jonka hukkaaminen olisi itsemurha (monessakin mielessä, esimerkiksi kurssienmissaamis- ja salaisuuksienpaljastumismielissä). (Mutta päivät eivät kyllä mene samalla tavalla oikein kuin pieneksi jääneessä Ylioppilaskalenterissa.)

Nyt seuraa tuotesijoitteluosio: seisoin Akateemisessa pohtimassa jälleen kerran, miten monella tavalla se on Suomalaista parempi, tällä kertaa muistikirjahyllynsä vuoksi, kun yhtäkkiä olin tiputtaa silmäni, sillä näin Moleskine-merkkisillä muistikirjoilla olevan kokonaan oman hyllyn! En ollut ikinä kuullut koko merkistä, mutta koska muistikirjani välissä on pikku vihkonen, jossa muistellaan
Moleskine-tuotteiden kahden vuosisadan mittaista historiaa ja annetaan laatutakuu tälle käsintehdylle erinomaisuudelle, alan uskoa että kyse on jostain todella katu-uskottavasta. Itse asiassa, panin merkille, firma ratsastaa sellaisilla nimillä kuin Hemingway ja Picasso, ja jos Indiana Jonesilla olisi muistikirja-kalenteri, se olisi Moleskine, rouheasti kulunut, kansistaan vääntynyt Moleskine. (Olemmehan me kaikki elokuvia nähneet. Siksihän minäkin tällaista muistikirja-kalenteria etsin, vaikken sitä vielä tiennyt.) Minun oli pakko soittaa hyllyn äärestä miehelleni ja avautua muutaman omahyväisen vihon aiheuttamasta järkytyksestä.

Olin tiputtaa silmäni kolmannen kerran (toinen kerta oli hintalapun kohdalla, sillä hinnalla sopisi kyllä olla tekstiäkin sisällä), kun tajusin katselevani valmiiksi kulutettuja muistikirjoja. Niiden kannet olivat pehmenneet, niihin oli liimattu
vähän irtoilleita, sellaisella tarrakoneella naputeltavia tekstitarroja ("Madrid", "Sävellysluonnokset"), välissä olevat kartatkin olivat ruttuisia. Haluaisitko sinäkin olla mies, joka kulkee omia polkujaan? Osta rouheasti valmiiksi kulutettu muistikirja-kalenteri! Sitten tajusin, että kyseessä olivat muovista poistetut mallikappaleet, ja tarrat havainnollistivat mikä muistikirja 22 vaihtoehdosta oli kyseessä. Melkein kaikki olivat mustia, se oli selvästi se alkuperäinen ja ainoa todella uskottava väri, mutta naisia varten oli sitten painettu pari toimistonpunaista.

Ostin mustan.

tiistai 11. marraskuuta 2008

"Tuu nyt tänne, niin minä annan ruoskalla noi banaanit tolle apinalle!"

Pelasin juuri tunnin Xboxia! Tai sitä sellaista laitetta! Mieheni, lego- Indiana Jones ja minä, alati kirkuva ja hiuksiaan sukiva legonainen, pelasimme yhdessä. T tosin alkoi hiukan hermostua, kun en halunnut aina tapella miehiä vastaan (koska olin ainut kiintiönainen; vähä yksinäistä kun kukaan muu ei kirkunut eikä sukinut) vaan juosta ympyrää, hyppiä ja kirkua. Hahmoni oli niissä kaikissa tosi hyvä.

No nyt minä kirjoitan siitä

Pidän ylioppilaskalenterista, koska sen päivät menevät oikein. Viikko kulkee vasemmalta oikealle, ja jokainen päivä nousee hieman toista korkeammalle (no niin, lähes oikein siis), kunnes perjantain ja lauantain välisenä yönä ajassa kulkija kierähtää alas kotoisaan korkeareunaiseen lauantaikuoppaan. Sen jälkeen pudotus sunnuntaihin ei tunnu enää kovin isolta. Lauantai ja sunnuntai ovat olemuksellisesti tyhjiä ja tilavia, suorastaan kulhomaisia, ja siksi nihin voikin kasata pinoittain tekemistä odottavia tekoja, joiden ohi sitten kuitenkin lipuu avuttomana, kiinnittyneenä ajan hidastumattomaan liikkeeseen... Maanantai on vain puolikasta porrasta alempana kuin sunnuntai (ja toisin kuin kalenterissa mikään sivu ei käänny, vaan päivien aaltoileva jono vain jatkuu lähes huomaamattoman mustan viikot jakavan pystyviivan toisella puolella), ja sitten viikko alkaakin nousta taas ylöspäin.

Viikot seuraavat toistaan vuoden puhelimenjohdossa (jos joku vielä muistaa miltä semmoinen näyttää): kesä on ylimpänä, sieltä vuosi kiertyy majesteetillisen hitaasti syksyn kylmänkosteaa reunaa myöten alas jouluun, jonka kynttilänvalo lämmittää melkein jo lokakuussa. Jonkinlainen musta pystyviiva jakaa vuodet joulu- ja tammikuiden välissä, ja vasta edellisiä vuosia ajatellessa huomaa siirtyneensä kierreportaissa kerroksen tai pari ylöspäin, vaikka on kuvitellut kulkevansa samaa ympyrää. Kevät alkaa nousta ylöspäin uutta kesää kohti, kevät sijaitsee luentosaleissa ja niiden liepeillä, kesä taas on pelkkää suurta nurmikkoa, joka alkukotini pihalla on itse asiassa kutistunut aika paljon viidessätoista vuodessa.

Vuodet ovat kierroksia siinä äärettömän pitkässä puhelimenjohdossa, joka vuosisata vuosisadalta kohoten kiertyy tyhjyydessä, enkä minä pysty näkemään kolmeasataakaan vuotta taaksepäin, mutta siellä ne ovat. En kulje kasvot edellä, enkä takaperin kuten jotkut toiset, vaan kompastelen sivuittain ja muutaman askelen ajasta irrallaan, ja näen yhtä aikaa taakse ja vähän eteenpäinkin kuin istuisin
ikkunalaudalla päärakennuksen vanhan puolen luentosalissa.

Lapsuudessani viikonpäivillä oli värit, mutta monen vuoden mustavalkoisen kalenterin tuijotuksen jälkeen ne ovat alkaneet haalistua... maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai, perjantai, lauantai, ja sunnuntai ihan valkoisella. Kuukausilla on omat värinsä ja kuvansa, vuosisadoillakin.

lauantai 8. marraskuuta 2008

Jipii

Minä, joka en koskaan muista kenenkään syntymäpäiviä, sain 7 kirjettä omanani (ja vain yksi oli pankista). Suklaata Saksasta! Kylpyankkakortti Pohjois-Haagasta! Ukilta kirje (ja rahnaa)! Isin valitsema ruusukortti (ja rahnaa)! Maijaltakin kortti! Keskolta pahoittelu siitä mädästä munasta lindströminpihveissäni ja viiden euron arvoseteli K-kauppaan!

Sain koneeni takaisin ja netti toimii! Kaikki kirjanmerkit vain pitää laittaa takaisin. Olen kauheasti jäljessä kaikenlaisissa yliopistoon liittyvissä asioissa, mutta voinpa muuten sanoa, että koti kiiltää. On muuten siivottu, leivottu, parsittu, silitetty ja kiinnitetty sinitarroissaan (liimatahnoissaan) valuneita julisteita uudestaan! On muuten tuoretta leipää, on rumaa mutta hyvää kylpyankoin koristettua vegaanista suklaakakkua, fasupaloja ja (S:n) toscakakkua! Sosiaalista elämää! Ei pölyä! Synttärilahjakaloja! Teetä kevääseen asti! Itse keitettyä mehua! Sopii sanoa!

Vietin taas äärettömän hauskan päivän öristen, saksankielistä ilmapalloa kaljuun päähän teippaillen, yllättävän tutunoloiseksi valikoituneessa seurassa möyrien ja rakkailleni rakastavasti vittuillen. Eilen tosin jouduin huudattamaan muutamia kertoja Ultra Bran Siiliä kuuden tunnin "luulin että kaikki vihaavat minua" -angstin aikana, mutta sitten siivous alkoi olla kivaa, tanssin moppiga ja unohdin angstata. Ja joojoo, tiedän kyllä tällaisten "vaude miten jännittävää elämäni on" -postausten olevan tylsiä, joten yritän tuottaa jotain esseemäisempää myöhemmin. Kirjoitan siitä ajan näkemisestä päässä. Pohdintakysymyksiä alustuksen jälkeistä keskustelua varten: Koetko ajan visuaalisesti? Miellätkö ajan lineaariseksi vai sykliseksi? Oletko koskaan ajatellut viikonpäiviä väreinä?

maanantai 3. marraskuuta 2008

On niin ikävä omaa konetta, kirjanmerkkejä ja näppäimiä

Ja OMG, mulla on seittemän tilaajaa! Tunnenkohan kaikki?

On hieman pölähtänyt tunne, kun sain vihdoin kirjoitettua ja lähetettyä tekstin, jonka dedis on ylihuomenna, ja sen jälkeen luin muutamia blogeja, ja nyt tuskin muistan missä olen. (Nyt muistan, ja sadattelen.) Äsken unohduin katselemaan hirmu ammattimaisen näköistä ikkunanpesijää (ikkuna on sisällä, ei kai pimeässä olisi järkevää pestä ulkoikkunoita) ja melkein ehdotin töiden vaihtoa. Mieluummin kuitenkin menisin kotiin.

Joskus, kun olen kotona omalla koneellani (siis kun se on ehjä ja olen kantanut sen kotiin, asennuttanut kaiken uudelleen ja soittanut Soneralle), kirjoitan mielenkiintoisen tekstin ajan näkemisestä päässä. Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa siitä. Nyt ei vaan voi, joten saatte tyytyä jännittäviin yksityiskohtiin elämästäni, esimerkiksi näihin:
-Viime aikoina olen tavannut paljon uusia ihmisiä, joista n. 25 prosenttia rakastaa pätemistä (ja loput ovat naisia).
-En tehnyt viikonloppuna mitään välttämättömiä opiskelujuttuja, vaan omistin aikani kokkaamiselle ja syömiselle.
-Olen hieman vitutettu, koska ihmiset eivät vastaa silloin kun ihan selvästi niitä pyydetään RSVP:maan.

torstai 30. lokakuuta 2008

Piedrajoen rannalla istuin ja itkin

Istun taas täällä yliopiston koneella kummalliseen aikaan ja tunnen
itseni oven taakse nurkkaan unohtuneeksi lelukoiraksi. Kukaan ei taida kaivata minua missään, ja vaikka se on ollut viime päivinä ihan rauhoittava tunne, just nyt on vähä sellainen olo että haluaisin jonkun raastavan minut tästä koneelta teekupposen ääreen. Minun uusi kaunis kännykkänikään ei soi. (Mikä on hyvä, koska täällä se ei saa soida.) Kuten eilen pitkäksi venähtäneessä kerhossa sanoin on helppo uskoa kaikkien toisten pitävän kauheasti yhteyttä koko ajan samalla kun itse on iha yksin.
Tulin tänne koska luulin kirjoittavani tekstin netissä olevien kalvojen perusteella, ja sitten ne eivät ole siellä. Joten puuhailen kaikkea muuta.
En ole moneen tuntiin puhunut kenenkään kanssa enkä itse asiassa syönyt mitään yhdentoista jälkeen (ei ole ollut nälkä, enkä väsynyt yhtään tanssitunnilla, voinen kiittää paastoa?). Opettelin tänään litteroimaan. Vähän.

Dum-dum-di-dum.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

kun musiikki loppuu, me jatkamme

Meillä on virus koneessa ja netti poikki. Tietokoneet (2) ja kännykät (5) ovat tuottaneet minulle melkomoisesti päänvaivaa kuluneen viikon aikana. Päivitän Aleksandriassa, onkohan se sallittua?

Minä pidän nyyttärisynttärit meillä isänpäivää edeltävänä lauantaina klo 14, tulkaa sinne, jos unohdin kutsua jonkun! Kutsuin niin monta, että lähetin useamman sähköpostin, koska tuli semmoinen tunne että vastaanottajien määrä on varmaan jotenki rajallinen ja kaikki kaatuu jos on liikaa.


Skippasin nimistön rakkauden (1) ja jäätelön (2) takia. Voisin tietysti lukea niitä kalvoja netistä, mutten enää ehi.

Haluaisin lisää jäätelöä, muttei enää mahu.

perjantai 24. lokakuuta 2008

epäkiinnostavaa paastovitutusta, elä lue

En muistanut miten paljon paasto vituttaa. Ensi kerralla laitan paaston pahimpaan yliopistostressikohtaan, jotta saan vähän muuta ajateltavaa kuin ruoka. (Illalla en saanut unta, joten sallin itseni haaveilla ruoasta, jota söisin paaston jälkeen. Kuolasin aika paljon.) Ei se edes ole niin hyvää kuin muistan. Olen täällä äitilässä yrittänyt vähän haravoida (omenapuiden alta) ja tehdä taloustöitä (mm. keittänyt keittoa ja leiponut kaksi kakkua), vaikka vähän kyllä heikotus estää kunnollista työntekoa. En muistanut miten vaikeaa on olla repsahtelematta syömään, varsinkin kun olen ennenkin todennut kehoni kestävän yllättävän hyvin kaikenlaisia ruokayhdistelmiä menemättä suorastaan solmuun, joten edes pelko ei ensimmäisen paaston jälkeen estä niin tehokkaasti harkitsemasta kakkutaikinan maistamista. (Ihan vähän vain hei...) (Kuinkahan kauan tuota sokerikakkua pitää pitää uunissa? Pikkuveli täyttää 18.)

En millään osaa päättää pitäisinkö paastoa vain viisi päivää, kuten aluksi suunnittelin ja kuten mieleni tekee, vai yrittäisinkö kestää pitempään, kuten olisi tietysti hyvä. Tyhmää kun hyvä loma menee hukkaan, koko ajan vain odotan ajan kulumista ja loppumista.

keskiviikko 22. lokakuuta 2008

Haluan kertoa jännittäviä yksityiskohtia.

Uskotteko, jos sanon nähneeni unta ruoasta? Söin sianlihakastiketta, perunoita ja kurkunpaloja jonkinlaisessa kouluruokalassa. Kun aika loppui, siirryin astioineni suoraan ruokien luo ja jatkoin syömistä tehden hitaasti lähtöä sinne minne nyt ikinä olinkin menossa. Nälkä ei loppunut millään, mutta ruoka oli tosi hyvää. Sitten muistin paastoni...

Liian myöhään opin, että paasto kannattaisi pitää muulloin kuin loma-aikana, jolloin on liikaa aikaa himoita. Tällä hetkellä mieleni tekee mitä tahansa, jossa on paljon rasvaa ja suolaa. Tuoremehut sen sijaan eivät erityisesti houkuta.

Mutta muuten suorituskykyni on kunnossa. Eilen vietin koko päivän (vaihteeksi) puolipukeissa venyen ja hiiviskellen, mutta tein koko ajan töitä, kirjoitin ja luin niin kuin pitikin. Vasta illalla huomasin, ettei ollut kertaakaan alkanut nukuttaa, niin kuin yleensä ryhdittöminä vapaapäivinä. Tavallisesti työaikaa tuhraantuu torkahtelemiseen yöunista huolimatta, mutta ei eilen. Takana kyllä olivatkin kahdentoista tunnin unet. Eräs henkilö on hankkinyt meille Ben&Jerry's jäätelöä, mitä hän ei ikinä ennen ole tehnyt! Olen avannut purkin useasti ja nuuhkinut. Olen nuuhkinut myös leipää, Digestive-keksejä, hunajapurkkia, metwurstia, toista leipää, margariinia ja salmiakkisuklaata.

lauantai 18. lokakuuta 2008

Sielu ja ruumis -palstalla ihminen puhuu ruumiistaan.

Olen näköjään laihtunut melkein kaksi kiloa (olettaen, että vanhempieni digitaalivaaka täsmää meidän uuden mekaanisemme kanssa) sitten kesän. Tänään keksin, mistä se johtuu: olen liikkunut reippaasti melkein joka päivä yli kuukauden toisin kuin (siis todellakin toisin kuin) ennen. Joskus olen jopa yrittänyt vähentää suklaansyöntiä. Laihtumisessa on vieläkin jotain outoa viehätystä, vaikka tiedänkin ettei se minua mitenkään erityisesti kaunista. Lisää tulee lähtemään ensi viikolla, varsinkin jos jaksan paastota enemmän kuin viisi päivää, jota ensin suunnittelin.

Eräs mainitsi eilen ruumiillisen heikkoutensa - henkilö, jota olen aina ajatellut nimenomaan fyysisesti vahvaksi, muuten. Aloin sittemmin ajatella tarkemmin minäkin: en ole koskaan ajatellut ruumiini (pitäisikö käyttää kauniimpaa sanaa keho, vai onko se liian kaunisteleva, olisiko ruho (nyljetty, paloiteltu, leima ahterissa)
parempi, ei nyt sentään) olevan yhtään vahva enkä uskalla kuvitellakaan mihinkään lähikontaktiin johtaviin joukkuepeleihin osallistumista. Oikeastaan pelkään vähän meneväni rikki. Vaikka lihakset voisikin kehittää vahvoiksi (onko vielä joku, joka ei ole kuullut uusista afrotanssivatsalihaksistani?), pelkään aina vähän nivelteni puolesta, varsinkin polvien ja yläraajojen nivelten. Veljellisessä painiskelussa olen aina vähän varautunut, ja usein johonkin kohtaan sattuu. Sen sijaan mustelmista pidän kieroutuneella tavalla. Pelkään putoamista, se on peruspelkoni, sellainen kuin joillakin palaminen tai tukehtuminen. Pelkään myös äkkinäisiä kovia iskuja. Olen pitkään ajatellut, että minut on valmistettu jonkinlaisista varaosista, kertaalleen käytetyistä mutta vielä kelvollisista. Ihoni ei ole hyvä, sen kanssa minulla on ollut ongelmia melkein koko ikäni. Olen kuitenkin tottunut siihen, nyt kesän jälkeen on vielä hyvä kausi, enkä tunne tarvetta meikata tai käyttää hiertäviä vaatteita. (Joskus haluaisin olla mies, jotta ei tarvitsisi käyttää niin monia alusvaatteita. Miehet, te ette tiedä miten helvetillisiä ovat halvat pitsit.)

Tänä vuonna ajattelin ensimmäisen kerran: "Elämäni on yhtä täydellisen asennon etsintää." En milloinkaan seiso, jos voin istua (tai vaikka ryntäillä edestakaisin, koska seisominen on pidemmän päälle epämukavaa), enkä istu, jos voin maata (yksin tai erikokoisissa kasoissa). Kun tulen kotiin yliopistolta, ensimmäisen tilaisuuden tullen käyn pitkäkseni sängylle lukemaan jotakin kirjaa tai lehteä ja syömään jotakin (tällaisista taipumuksista syntyy tottumuksia, ja tottumuksista riippuvuuksia, esimerkiksi suklaaseen). Ennen pitkää huomaan hartiani olevan aivan jumissa kyljellään rönöttämisestä, mutta kuka nyt selällään lukisi? Jos haluan kirjoittaa, on käännyttävä toiselle kyljelle. Täydellinen asento on poikkeuksetta täydellinen lepoasento, mukava ja helppo asento, jossa voi olla tunteja, mutta jossa tarkkaavuus tai kyky juoda kaakaota eivät häiriinny. Pääsin hieman lähemmäs tavoitettani, kun ostimme nojatuolin (ja silti istun tässä sängyssä), ja jatkan tutkimuksiani. Vaikeinta on silti luennoilla, kovilla puupenkeillä kaltevien pöytälevyjen ääressä. Kuinka sellaisessa paikassa voi torkkua, kysyn vain? (Löysin hyvän pehmeiden tuolien auditorion viime syksynä. Sain kurssista kakkosen, lienee ollut ensimmäiseni, joskaan ei viimeinen.)

Olen yliopistossa oppinut vihaamaan joogaa, koska siellä ihminen pakotetaan hymyttömästi suorittamaan liikkeitä, jotka ilmiselvästi tuottavat vain haittaa ja kipua, eikä kukaan kerro, perustele eikä neuvo yhtään. Kyse ei ymmärrettävästi ole liikkeiden suorittajan nautinnosta tai hänen niveltensä mukavuudesta, joten taustalla on siis jokin paljon yksittäistä ihmisparkaa tärkeämpi taho. Kuka siis hyötyy minun kiusaamisestani? Baletilla, lähes ensimmäisellä suurella rakkaudellani, on hiukan samanlaisia piirteitä, mutta tunnilla autetaan ja neuvotaan henkilökohtaisesti jokaista, ja koko työ on alusta loppuun puhtaan esteettisesti motivoitua. Jokainen tietää siis itse, milloin tekee oikein vain peiliin katsomalla: Onko liike kaunis? Olenko minä kaunis? Baletin maailmassa oli helppo sietää kipua, lihasten väsymistä, rakkoja varpaissa, vihlontaa polvissa, selkäsärkyä ja suonenvetoja. Se oli tuttua, käytinhän siihen yhdeksän vuotta. Luopuminen on ollut yllättävän helppoa, vaikka olenkin ajoittain pahoillani vartaloni muuttumisesta veltoksi, heikoksi ja hallitsemattomaksi. Mihin pystyisinkään, jos tanssisin nyt kahdettatoista vuotta?

Täytyyhän jotain iloistakin sanoa. Minulla on pitkät raajat, sehän on ilmeisesti hyvä asia. En ole koskaan ollut lihava, en edes ns. muodokas. Aistini ovat moitteettomat (vaikka joskus haluaisin kauniit silmälasit). Voin näyttää kauniilta oikeassa valaistuksessa, mielentilassa, asussa. Olen kaiketi sopusuhtainen. Kasvoissani ei ole ylimääräisiä karvoja. Olen melko hyvin päässyt eroon kynsienpureskelusta. Minulla ei ole kaksoisleukaa, ja ryhtini on vielä melko hyvä. Pidän nenästäni ja oikean kulmakarvan alla olevasta pilkusta. Olen oppinut itse kestovärjäämään ripset ja kulmat.

teekupissani pyöri pikku vaahtogalaksi

Tuota noin... (selän rapsuttelua)
(Unista maiskuttelua)
(Silmän rapsuttelua)

Huokailua. En oikein muista mitä piti kirjoittaa. (Mahan rapsuttelua.) Olin näköjään univelassa silkasta hauskanpidosta, joten olen tänään nukkunut koko päivän. Kahdelta heräsin silmittömän kauhuissani, vikisin monta kertaa "ei voi olla totta" (mikä ihmisen paneekin sanomaan aina niin silloin kun oikein kauhistuu?) ja säntäilin etsimässä kännykkääni. Kello kymmenen seitsemäntoista olisi nim. pitänyt olla rautatieasemalla työavaimensa unohtanutta henkilöä vastassa, jotta hän pääsisi suoraan töihin hakematta avaimiaan itse kotoa. Olin nukkunut viisi tuntia pommiin ja kaiken lisäksi hukannut kännykkäni, joka oli varmasti täynnä vihaisia puheluja. Sitten löysin sen laukusta, jossa oli myös sitruunoja ja hassu yrttihammastahna, joita ei ollut siellä vielä viime yönä kotiutuessani. Olin siis noussut yhdeksältä (nukkunut vain 15 minuuttia pommiin), vienyt avaimet, käynyt Ruohonjuuressa hakemassa paastositruunoita maanantaille, tullut kotiin, riisunut vaatteeni ja mennyt takaisin sänkyyn. En saanut sydänkohtausta, mutta en nyt varsinaisesti nauttinutkaan minuutin säntäilystä ja vikinästä. Jos olisin nukkunut vaatteet päällä, olisin luultavasti muistanut vähän aikaisemmin. (Toisaalta näin on mukavampi. Nukuin vielä viiteen heräillen tunnin välein johonkin pelästymiseen. Ehkä naapurien televisiolla oli osuutensa asiaan, vaikka sieltä ei tällä kertaa tullut pornoa.) Jos on nälkä (niin kuin tässä vaiheessa pari päivää ennen paaston alkua on, ja ihan kauhea), kannattaa nukkua.

maanantai 13. lokakuuta 2008

Kas, kas... II

Wow, opin juuri mitä Inana tarkoittaa (mieheni tenttikirjassa oli siitä maininta). Eipä enempää eikä vähempää kuin...

perjantai 10. lokakuuta 2008

Kas, kas...

Vilkaisin tarkemmin sitä kymmenen millilitran lääkeannoslasia, jolla eilen kilistelin yksinäni parit annokset. Se on itse asiassa kolmenkymmenen millilitran vetoinen.

torstai 9. lokakuuta 2008

hik

Olen ollut humalassa (lievästi) kaksi kertaa elämässäni. Kumpikin kerta oli epämiellyttävä. Sitten ostin pullollisen ilman reseptiä saatavaa yskänlääkettä ja pian tajusin kuuluvani siihen yhteen prosesnttiin kansasta, joka saa sivuvaikutuksia siitä... mihin minä hukkasin sen paperin? jostain vaikuttavasta aineesta. Olen tässä nyt kolme tuntia kärvistellyt jotenkin tutunoloisen huimauksen ja pahoinvoinnin kourissa, ja muutenkin on sellainen tunne että nyt ei aivot toimi kunnolla. Ei siis enää ikinä Resilaria minulle. Mutta ei muuten yskitä enää. Metrossa yskiessäni sörnäisten ja itäkeskuksen välillä olisin muistaakseni ihan mielelläni ottanut kännit saadakseni sen tikahtumisen tunteen poois.

Känni kerran vuodessa! Vuonna 2006 lämmitin punaviiniä flunssantorjumiseksi, mutta alkoholi ei palanutkaan pois siitä. Vuonna 2007 olin häämatkalla, eikä mies halunnut osallistua kuohuviinipullon tyhjentämiseen. Vuonna 2008 kännään yskänlääkkeellä, jolla ei muka ole vaikutuksia ajokuykyyn rtai koneiden käytöön, paskat sanon minä! Eikä kukaan välitä minusta, myrkytyskeskuksessa käsketään soittamaan apteekkiin, mieheni katsoo elokuvaa ja äiti muistelee että sama juttuhan se oli kofeiinin ja sokerin kanssa.

ps. Mitä se on se etanoli jota siinä lääkkeessä myös sanottiin olevan?

tiistai 7. lokakuuta 2008

Ei. Siis kyllä.

Nöyryytyksekseni joudun myöntämään, että Harlekiini-romaanit ovat koukuttavia. Siihen nähden, etten ikinä ennen ole niitä lukenut, tiedän melko hyvin kaavan. Ja sillä kaavalla ei ole paljoakaan tekemistä vanhan feministin ajatusmaailman kanssa.

Olen antautunut lukemaan mainittuja romaaneja, koska päivänä muutamana mieheni koki tarvetta antaa minulle lahjan (syystä jota en voi ruveta tässä yksilöimään) ja kaupassa käydessään (ostaessaan luentojensa välissä minulle naposteltavaa sairasvuoteelleni, olen nim. flunssassa) latoi kassin päällimmäiseksi kirjan Pieniä ihmetekoja, joka sisältää "neljä ihanaa tarinaa äideistä, isistä ja lapsista ja siitä, miten rakkaus etsii tiensä sydämiin". Romaanien (?) nimet ovat Intohimon hedelmä, Puoliso puuttuu, Maailman kaunein palomies ja Rohkeutta se vaatii. Olen lukenut ensimmäisen (sen sijaan että olisin lukenut Isosuista naista tai Feminism, Theory, and the Politics of Differenceä) ja kieltämättä siinä oli paljon intohimoa (joka loppui aina säädyllisesti silmiin, ehkä kirjoittaja epäili lahjojaan) ja myöskin paljon pontevia, mutta naisellisen epäuskottavia solvauksia
, lihaksikkaiden, hengenpelastamisen jäljiltä yhä kosteiden hartioiden värähtelyä ja lapsen vilpitöntä luottamusta vieraaseen mieheen, jolla sattuu olemaan samanlainen suvussa kulkeva syntymämerkki kuin hänellä.

Tämän jälkeen Kaari Utrion historiallinen romaani tuntuu korkeakirjallisuudelta. Semmoisen saan piakkoin, lupasi Sushi:

"Joku oli heittäny junan roskapussiin Kaari Utrion kirjan Porvarin morsian jonka otin tietenkin talteen ja aion antaa sulle synttärilahjaks. On vähän banaanissa."

Olen ihan sairaan ylpeä tuosta intertekstuaalisuudesta ylempänä. Huomasivatko kaikki?

keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Vegaanit eivät sittenkään filmaa koko ajan

Olen juuri tuottanut kalleimmista löytämistäni soijasuikaleista pakkauksen ohjeella jotain tosi hyvää, ihan aidosti hyvää, eikä hyvää-kunnes-sudennälkäni-on-ohi tai hyvää-kun-teen-tarpeeksi-mielikuvaharjoituksia. Olen hämmästynyt, ettei soijaruokaan kuulukaan luonnostaan tunkkainen mausteisuus tai liika tomaattisose. Olisi pitänyt kokeilla itse aikaisemmin. (Rouheesta en sen sijaan ole edelleenkään vakuuttunut.) Söin varsin kohtuullisen kokoisen annoksen ja ihmettelin, miksi tuntuu ettei vatsaani enää jotenkin mahdu. Kunnes tajusin: tämä on sitä kun on kylläinen... Hip hei, kyllä kannatti.

tiistai 30. syyskuuta 2008

Caution: Hot!

O coffee!
O tea.

O espresso,
O caffè latte,
O macchiato...

O cappuccino:
O Hot chocolate!

Sanokaa vain että näyttää nololta kirjoittaa pahvimukin kylkeen, mutta minä näin siinä kuumien juomien ylistysrunon vain välimerkkejä vailla. Jos kirjoittaisin tuon itse, jättäisin ehkä kahdesta viimeisestä tuon "O"-interjektion pois. Ehkä pitäisi alkaa taas väkertää jääkaappirunoja. (Siellä lukee kesän jäljiltä vieläkin: "Älä kulta mieti / sinä et ehdi / kaivata tietoja...")

Söin eilen suklaakakkua töölöläiskaksiossa, uskotteko, ja keskustelin kirosanoista ja onnettomuuksista. Tänään sain kuulla (jälleen kerran) huomautuksia siitä, että puhun vain ruoasta. Olen tänään syönyt kaakaota kolmessa muodossa ja lukenut kirjaa, jonka kirjoittaja on lukenut huolellisesti Dorian Grayn muotokuvansa ja joka ei tahtonut loppua ikinä. Päähenkilö kuoli.

lauantai 27. syyskuuta 2008

Jeanne d'Arc kuuntelee ääniään

Pätemisestä lähtee ääni. Monesta muustakin asiasta lähtee ääni, jonka oppii tunnistamaan, kun on vain tarpeeksi motivaatiota (tai toistoa). Muistan sanoneeni tai ehkä kirjoittaneeni joskus, kuinka eräänä viikonloppuaamuna mieheni nousi ylös ennen minua, ja jäin toiveikkaana nukuksimaan ja kuuntelemaan: kuulenko kahvin äänen? Kuulenko tarjottimen äänen? Ei. Kuulen jälleen yhden sotaukkelin maalaamisen äänen. Äidin luona asuessani opin tunnistamaan Fazerin sinisen äänen (maksettu mainos), kun äitiparka yritti pitää levyn salaisuutena. Opin menemään vanhempieni makuuhuoneeseen oikealla hetkellä iltaisin (ei liian aikaisin eikä missään nimessä liian myöhään) osingoille. Hiljattain briljeerasin tunnistamalla mieheni (itselleen ja vain itselleen, puolisalaa) ostaman hyla-vadelma-mansikka-Viiliksen äänen toisesta huoneesta kauppakassin purkamista kuunnellessani. Siitä olen aika ylpeä.

Ääniin syntyy kummallisen henkilökohtainen suhde. Olen oppinut pitämään siitä pienen pienestä äänestä, joka syntyy alaoven avaamisesta T:n tullessa töistä kotiin (sen kuulee vain jos ikkuna on auki). Inhoan syvästi julkisten liikennevälineiden korviaraastavaa kirskunaa ja sihahduksia, mutta pidän niiden kaukaisesta pysäkille saapumisen äänestä. En pidä Kaisaniemen aseman hissin äänestä, joka jokseenkin aina on eri sävellajissa kuin Opintoputkessa konsertoivien muusikoiden ja Romanian romanien (kyllä, kaksi eri käsitettä) soitto. En myöskään pidä siitä muovisesta napsahtelusta, joka kuuluu viinirypälepaketin avaamisesta. Siihen ääneen sisältyvät kasvavat kaatopaikat. (Ja jo nyt on piru kun se ei voi ostaa niitä rypäleitä pussissa!) Mutta rakastan kaakaomukin hämmentämisen matalaa, pehmeää kalahtelua (nimenomaan kuuman, kylmästä maidosta ja siihen paakkuuntuvasta kaakaojauheesta ja sokerista ei kuulu lainkaan miellyttävä ääni).

Z-junasta kuuluu mukava kilaus. Se ääni sisältää painavan kassin ja isin aseman parkkipaikalla odottamassa. Oven avaamisen ääni, vaikka kertookin vain T:n saapumisesta (käytän mielelläni tätä verbiä, Sushi tietää miksi), hyppäyttää sydämen kurkkuun samoin kuin sanomalehden räjähtävä laskeutuminen eteisen matolle viideltä aamulla. Ensimmäiset viikot Hesarin kanssa olivat yhtä murtovarkaiden pelkoa.

Ja en kai ole ainoa, joka pelkää tiedekuntatenteissä nimiä huutavan naisen ääntä. Mutta joskus T:n ollessa pitkään poissa kuuntelen hänen levyjään.

perjantai 26. syyskuuta 2008

Teille ylpeilisin mustelmillani

Käsissäni ei olekaan mustelmia. Olen kerran saanut sellaisen kämmeneen, afromusiikkikurssilla (saatoin todella käyttää liikaa voimaa taputuksissa). Eilen olin afrotanssitunnilla, teatterissa (Othello: 3 tuntia ja 15 minuuttia, jota aikaa olisin lyhentänyt ainoastaan Jukka-Pekka Palon lantionliikkeiden verran eräässä kohtauksessa) ja SMG:n keikalla Vanhalla kuuroutumassa (ei ollut taskuja, joten sijoitin narikkalapun rintaliiveihini kuten tavallista. Luulin että narikkamies olisi nähnyt sellaista ennenkin, mutta hän oli ilmeisen kokematon siinä työssä), eikä mitään näy. (Olenko ainut joka pitää mustelmista? Kun on sellaisia, näyttää niin kuin olisi tehnyt jotain, josta kannattaa kertoa ja kirjoittaa. Miksi sitä sanottiinkaan? Niin, elänyt. Esim. polvessani oleva mustelma kertoo kunniakkaasta aamusta, jona löin koipeni yhteen niistä tangoista, joita busseihin on sijoitettu asianmukaista kipuaistimusta varten. Pidätin hienostuneesti irvistyksen ja saamarin.)

Minulla oli tätä aloittaessani jokin ajatus tai useita, mutta ei ole enää. Kirjoittamiseni aikana sänkyyni on ilmestynyt uusin Nemi. Täällä oli ilmeisesti äsken myös joku ihminen, mutta ei näy enää sitäkään.

tiistai 23. syyskuuta 2008

Meillä on siellä mies, joka kertoo luotettavasti totuuden.

Minun mielestäni niin kauan kuin en osaa laittaa koneelleni sitä juttua joka kertoo ketkä ovat päivittäneet blogejaan ja ketkä eivät, ihmiset ovat minulle velkaa sen, että päivittävät. Kuolemantapauksista myönnetään nihkeästi poikkeuksellinen oikeus olla päivittämättä.

Tänään teeskentelin kirjoittavani muistiinpanoja aiheesta "mitä eroa on suomen tiettävästi- ja viron teadavasti-sanojen käytöllä", mutta todellisuudessa kirjoitin: "Useammin kuin kerran minun on tehnyt mieleni kyyristyä luentosalin penkin ja pöydän väliin piiloon ja vaipua levottomaan saaliseläimen uneen."

Ps. Mitä tarkoittaa blogin tilaaminen?

torstai 18. syyskuuta 2008

The brief encounter

Olen ollut koko syksyn epänormaalin sosiaalinen. Olen jutellut noin kaksinkertaisen ihmismäärän kanssa tavalliseen elämääni verrattuna. Tänään päädyin keskustelemaan feminismistä ja uskonnosta ja murteista kahden mieshenkilön kanssa, joista toiselle, sosiologian fuksille, olin juuri maksanut lounaan, koska sen kortit eivät toimineet eikä sillä ollut rahnaa, ja toinen, n:nnen vuoden teologi (joka ensin muisteli armeija-aikojaan ja vilkaisi sitten metrisiä hiuksiaan...), vain istui pöydässä kun saavuin siihen ja liikuttui hyvyydestäni niin ettei malttanut olla sekaantumatta keskusteluun. Kyllä kannatti maksaa 2,50 hyvästä keskustelusta, ruokakin maistui paremmalta seurassa.

Ehkä viimeinen asia jonka vähään aikaan teen ulkonäköni eteen: uskaltauduin ostamaan ripsien ja kulmien kestovärjäyssetin ja vietin kolme varttia kylppärissä. Onnistui erinomaisesti, huraa! Tukkakin vaikuttaa paljon vähemmän liian tummalta nyt. Inana, kosmetiikkateollisuuden tukipylväs.

Oikeastaan minun piti suunnitella huomista englannintehtävää, kirjoittaa luentopäiväkirjaa luennosta, josta en nyt oikein oppinut mitään ja ennen kaikkea lukea 25 sivua englanninkielistä artikkelia, josta en myöskään tajunnut mitään viime katsomalla. Olen varsin väsynyt ja olohuoneessani pelataan meluisaa roolipeliä. Uuh. Yritän olla kirjoittamatta tänne enää tänä iltana, koska näköjään en nyt oikein jaksa pitää tasoa yllä. (Vai että tasoa, hah!)

"Arvoisa Inana, kiitos palautteestanne

-- kuvauksenne perusteella jäätelön säilytyslämpötila on vaihdellut -- kylmäketju mahdollisesti -- katkennut kokonaan. Toivomme, että jäätelömme maistuu jatkossakin. Oheisena lähetämme 5 euroa korvaamaan tuotteemme aiheuttamia kuluja. -- Ystävällisin terveisin Suomen Nestlé."

Haa! Vähänkö minä tienaan tässä kuussa, ja ihan ilman töitä. (Sushi, milloin tulet taas ostoksille vaatekaappiini, siellä olis vielä?)

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Opin tänään, että Lea tarkoittaa lehmää ja Raakel lammasta.

Kun kampaajaopiskelija leikkasi hiuksiani yhtä epätietoisena tulevasta kampauksesta kuin minäkin, silmieni edessä alkoi vilahdella kuvia. Ensin näin tämän. Sitten äidin (minkä seurauksena takahiuksista lähti vauhdilla kolme senttiä) ja sitten tämän. Tanssitunnin jälkeen pestyäni ja föönattuani tukkaa näytin ihan tältä. Lopullinen tulos on jotain parin ainejärjestötutun ja Paula Koivuniemen väliltä (ja äidin, jos en pidä varaani). Saamari. Olen hieman pallomainen ja edelleen aivan liian tumma sopiakseni yhteen meikkaamattoman naaman kanssa (johon punainen sopisi paremmin, mutta haluan käyttää punaisia vaatteita). (Ajattelin kyllä tehdä Marikat ja alkaa taas meikata edes joskus, koska mieheni ilmaisi varovasti ettei panisi lainkaan pahakseen jos näin tapahtuisi. Raukka. Mitä kaikkea se saakaan kestää piittaamattoman ekohippivaimonsa kanssa!) En ole varma tyydynkö joka päivä muovailemaan tukkaani mahdollisesti jopa joillakin aineilla eri asentoon vai teenkö kuten viime syksynä ja otan itse sakset kauniiseen käteen. (Ja mitä siitä silloinkin seurasi... Puolen vuoden olkikattovaihe, jonka jälkeen kampaaja.) Mutta Sushi, minulla on nyt se otsatukka, koska ajattelin sinua leikattavana ollessani! Kävin suurta kamppailua itseni kanssa vielä saksien lipsuessa, ja päädyin kompromissiin, niin pitkään otsatukkaan, että se kasvaa pian pois (ellen leikkaa siitä lyhyttä ja ihanaa...).

Kävipä tänään hauska juttu: kampaajan jälkeen, luentoa ennen kipitin yliopiston käytävillä, kun yllättäen rappuja alas syöksyessäni kulman takaa pyörähti oma mieheni. Hänkin oli juuri tullut parturista, ja siinä me sitten nieleskelimme yllättävää kohtaamista ja toistemme kampauksia (ei nyt niin kirjaimellisesti), joista kumpikin oli hieman järkyttynyt. (Parturi oli onnistunut föönaamaan hänelle varsin naisellisen pehkon, ja toivon syvästi sen asettuvan pesussa. Takatukka, jota vuoden olin katsellut, hm, ristiriitaisin tuntein, oli kastroitu melkein kokonaan pois, ja huomasin ikävöiväni sitä!) Äsken kotiin tultuamme myöhäisten luentojen jälkeen T käski minun olla hiljaa välillä. Voitteko kuvitella: hiljaa välillä! Minä olin vain eritellyt ulkonäköäni koskevia asioita muutamasta eri näkökulmasta! Maininnut ehkä jotain ruoasta, luennoista, tanssitunnista joka osoittautui viimeiseksi ilmaistunniksi ennen maksullista kurssia (shit!) ja yliopistotuttujen kuulumisista! Ja minun käsketään olla hiljaa välillä! Ollaan sitten! Kirjoitetaan sitten blogia! Kerta toiset saa kirjoittaa saamen konditionaalista omaan blogiinsa, niin saan minäkin kirjoittaa ulkonäköpostauksen. (Siihen onkin tässä perheessä laitettu aikaa ja rahaa viime aikoina... Ja minä olen se halvemmaksi tullut osapuoli.)

tiistai 16. syyskuuta 2008

Opettaja, opettaja

...en voinut lukea kunnolla ISKiä kun piti maalata kynsiä, värjätä tukka ja kylppäri liian tummaksi, syödä loput kakusta, etsiä kuvia Jörn Donnerin pip- taiteesta, tyhjennyttää vaatekaappini ja parantaa maailmaa. (Se parani.)

Kävinpä muuten Aleksandriassa hakemassa viiden opintopisteen tenttikirjat takaisin. Johan tässä kaksi kuukautta oltiinkin niitä vailla. Mutta toisesta naistutkimuksesta tuli nelonen. Pelottavaa muuten miten koputtaessani tentaattorin oveen hän heti tiesi kenestä oli kyse. "Joo, olenkin tätä [hankkii tenttipaperini vilauksessa nenän eteen] tässä mietiskellyt..." Ei se yhdellä vastauksella nyt kerta kaikkiaan mennyt läpi. Kieltämättä olisi vähemmän kunniakasta laitokselle päästää läpi ihminen, joka osaa (mahdollisesti) vain yhden tenttikirjan. Ostin sittemmin (samalla kuin T:lle uudet pedofiilihanskat ja suklaata syndelahjaksi) itselleni suklaata, neljä Leonidas-konvehtia, koska (näin päättelin) olen sen arvoinen. Siis en koska minun olisi pakko saada päivittäinen sokeriannokseni niin kuin halvan kurtisaanin kokaiininsa, tai koska olen vähemmän vaivaksi jos en ole makeannälkäinen, vaan ihan koska halusin olla itselleni oikein kiva ja päätin ansaitsevani parasta ihan tekemättä mitään erityistä (ja sen kun muistaisi vielä huomenna). Kiedoin juuri äsken T:n lahjan kultapaperiin (saman kultaiseen kuin eilen valituiden uusien silmälasien kehykset - ne ovat kauniit ja sopivat hänen hiuksiinsa, vaikka kuulostavat noin sanottuina tosi irstailta), omat suklaani odottelevat kunnes uuden kynsilakkakerroksen haju on haihtunut sormistani. (Minusta oli kivaa miten suklaanmyyjä käytti valkoisia hansikkaita.)

Odotan malttamattomana huomista kampaajaa. Ehkä tukkani näyttää leikkauksen jälkeen vähemmän liian tummalta.

Ps. Olin tänään luennolla, jossa sain kolme varttia lisäillä puhelinkeskustelulitteraatin aukkokohtiin erilaisia "niinkuja" ja "totia" ja "joita", ja se oli suunnattoman hauskaa! Minulla on siihen lahjoja. En malta odottaa prosemmaa!

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Kohta voikin jo mennä nukkumaan.

Sen sijaan että lukisin ISKiä, kuljeskelen ympäriinsä ns. stalkkailemassa sellaisten ihmisten vitutusblogeja, jotka eivät ilahtuisi lainkaan jos tietäisivät minun lukevan niitä. (En nyt tarkoittanut sinua, joka juuri kerroit omasi sijainnin.) Harmi vain, että sellaisilla on taipumus ennen pitkää poistaa kaikki tekstinsä. Minulla ei ole mitään kivaa tekemistä tällä hetkellä luettuani Mark Twainin "Kannibalismia junanvaunuissa" niin monta tuntia taukoamatta ja syötyäni pois pilaantumasta hieman liian ison läjän Fasupaloja (tiedäntiedän, mutta minä pidän siitä vanhasta nimestä). Tosin nyt kun kuuntelen tietokoneelta charleston-levyn kappaleita, joiden kanssa harjoittelimme ennen häitä, yritän tanssia ylävartalollani (tiedätte ne charleston-olkapäät) (koska tietokone lepää alavartalollani, enkä toki halua häiritä sen rauhaa tanssimalla myös kaunismuotoisilla alaraaj - ja nyt loppuu se Twainin lukeminen!) ja olen jo paljon vähemmän ikävystynyt. Olikohan minulla aluksi jokin idea tähän tekstiin? Vinkatkaapa jotakin oikein kivaa blogia, jonka lukemiseen alusta loppuun voisin uppoutua pariksi tunniksi. Yhden jo tänä aamuna lukaisin.

Minä olisin nyt juuri oikein sopivassa mielentilassa sosiaaliseen elämään. Ja täällä minä istun yksinäni, puoliskonikin on vuokrannut kaksi mieselokuvaa ja hönkäilee sour cream & onion -huuruja. Miten olisi, järjestettäisiinkö juhlat? Anyone? Ai ei, no sitten... ISK.

Olen majava, henkiseltä horoskoopiltani rapu, sanoo Hs.fi.

Oli niin hauskaa eilen, tiedättekö, ihan kuin olisi elossa! Täällä pidettiin saman tien kahdet synttärijuhlat peräkkäin, koska ruokaa oli hieman liikaa. Sitä on vielä jäljellä. Söin äsken (öhöm, oikein onnistunutta) mariannekarkki-puolukka-rahkakakkua. Yksi pala sammuttaa nälän loppupäiväksi. Tätä otankin mukaan seuraavan kerran kun mietin miten tulisin Unicafén yleensä niin proteiiniköyhästä kasvislounaasta kylläiseksi. Lakkasin kynteni keski-ikäisenpunaisiksi. Se väri sopii paremmin varpaisiin, tai sitten käsieni pitäisi olla valkoiset ja hienot ja sormuksia vähemmän. (Lisää ulkonäköpohdintaa: leikkauttaisinko keskiviikkona Amélie-tukan? Vaikka se olisi sietämätön hoitaa ja laittaa aina? Ja vaatisi hieman plastiikkakirurgiaa, koska kuka nyt haluaisin jättää puolitiehen ulkonäkömuutoksia? Niin, ja kaksinkertaisen määrän tukkaa. Hmmm...)

Hs.fi:n testin mukaan huumorintajuni on ivallista ja vahingoniloista. En kyllä kerta kaikkiaan suostu nielemään tuollaista luonnehdintaa, pidin enemmän siitä loppuosasta, joka sanoi jotain älykkäästä huumorista, vaikka unohdin järkytyksissäni mitä siinä sanottiin. Liika huumori voi muuten tuhota avioliiton.

Haluan olla vanhana kuin Kylli-täti.

torstai 11. syyskuuta 2008

Tuottaja, kuluttaja ja hajottaja kilpailivat siitä, k

Ihminen on tuomittu olemaan kuluttaja. Ihminen tappaa ja syö (tai vain tappaa) asioita, jotka ovat ensin tuottaneet jotain (esim. meheviä hiilihydraatteja), tai jotka jokin muu on tuottanut. Hajottajat tulevat ja armahtavat, korjaavat sotkun. Minä puolestani haluaisin paljon mieluummin olla hajottaja kuin kuluttaja, jonka epäjalo velvollisuus on pitää toiset valppaina ja evoluutio käynnissä kiusaamalla kanssaeliöitään. Kuluttajan tehtävä on jättää jälkiä itsestään, ja hajottajan tehtävä siivota ne pois. Hajottaja tekee ehkä arvokkainta työtä yrittäessään palauttaa alkutilan. Minä olen aina tuntenut erityistä vetoa (erilaisissa tilaisuuksissa pakon edessä käytettyjen) kertakäyttöastioiden rutistelua ja sisäkkäin pakkaamista kohtaan. En voi sietää löyhästi täytettyjä jätesäkkejä, joiden sisältö oli vielä hetkeä aikaisemmin ollut kilo tai pari tiiviisti pinottuja pahvijalosteita, joita mikään ei estäisi pinoamasta uudestaan. Onneksi voin nykyisen asemani turvin työntyä bileiden jälkeen vyötäröä myöten säkkiin pinoilemaan. Mitä muuta tämä on kuin hajottajan toimintaa?

Hei päättäjät siellä jossakin, saisinko syntyä uudestaan raatokärpäsenä tai kastematona?

Asioita, joista ehkä joskus kirjoitan oman postauksen:
Miten ihana sana on yh(d)essä.
Miten ehkä joku lukiolaistyttö jossain lukee tätä blogia saman tunteen vallassa, johon kietoutuneena minä luin muutamia blogeja muutamia vuosia sitten.
Ja vielä jotakin, jonka ehdin jo unohtaa.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Vertaistukiryhmässä

Huomasin kuuluvani kahteen hyvin samankaltaiseen ryhmään. Aloitin viime viikolla englannin tukikurssin, joka valmentaa viralliseen academicaljotainprofessionaljotain-kurssiin. (En kykene nyt tuottamaan kaunista rektiota, sorge.) Sitä vetää nuori nainen, jonka ainoa vika on tarpeettoman nopea puherytmi. Saan keskittää kaikki voimani ehtiäkseni napata kaiken. Tämä opettaja on kiltti, vaaraton ja kannustava, ja tietää kaiken häpeästä, pelosta, inhosta ja psyykkisistä vaurioista luettuaan kurssilaisten kirjoittamat selostukset aiheesta "miksi olen tällä tukikurssilla". Olen yksi niistä, jotka eivät sekoita toisiinsa she- ja he-pronomineja, mutta niitä toisiakin on paljon. Itse asiassa taidan kuulua, jos en nyt parhaimmistoon, niin jokseenkin siihen hyvään keskitasoon, joka ei ole sentään aivan paniikissa tunneilla. Kuten sanottu, jopa odotan tunneille pääsyä. Haluan päästä eroon vaatimattoman kielitaidon aiheuttamasta pelosta. Haluaisin unohtaa ne fucking (sic!) aktiiviset-sosiaaliset-ulospäinsuuntautuneet ja ennen kaikkea kovaääniset koulututut, jotka työnsivät itsensä joka ikiseen kansainvälisyysprojektiin ja (tuskin sentään tahallaan) täydellisine ulosanteineen talloivat jalkoihinsa vähemmän loistavat kieltenopiskelijatoverit. Tämän vuoksi menin sinne tukikurssille, jotta voisin varsinaisella kurssilla olla varma taidoistani ja odottaa uuden oppimista innokkaana.

Tänään olin myös ensimmäisellä nykytanssin alkeistunnilla. En ollut aivan vakuuttunut opettajan olemuksesta, mutta hetken päästä olin myyty. Hän tahtoi saada meidät kaikki uskomaan, miten ihania olemme ja miten upeilta näytämme kaatuillessamme (se oli ohjelmana noin puolet tunnista, ja mahtavan kivaa). Tanssitaustani takia olin innoissani. En kuitenkaan ollut mennyt jatkokurssille, sillä kokemukseni nykytanssitunneista oli ikävä: tuntematon opettaja näyttää kahden minuutin sarjan ja sanoo: "Tehkää perässä. Vii-kuu-see-ja!" Tämä opettaja opetti pieniä liikkeenpaloja ja opetti tekemään ne oikein, aivan kuin oma tanssinopettajani aikoinaan. Olin ajoittain yhtä haltioissani kuin vetäjä itse ("te olette ihan vitun upeita"), mutta ymmärsin vielä kirvelevien kokemusteni nojalla niitä toisia, jotka tekivät kaikkensa piiloutuakseen, ja sitäkin, joka alkoi itkeä kesken hypyn. Tarkkailin häntä myöhemmin, ja se tyttöhän teki upeasti! Niin rennosti ja vailla liikaa (vieraan) tekniikan painoa. Hän katosi tunnin jälkeen, enkä ehtinyt koskaan puhutella häntä. Näemmeköhän häntä ensi viikolla? Minä ainakin olen siellä silloinkin, eturivissä (ja paremmin lämmitelleenä kuin tänään).

Mitä opimme tästä? Jos tuntee aina itsensä kovin kehnoksi, sopii tehdä helpomman kautta. Ja heti paistaa aurinko, eikä illallakaan malttaisi mennä nukkumaan seuraavaa tuntiaa odottaessaan.

(Saattaa se tietysti johtua siitä kahvistakin, jonka join pysyäkseni hereillä kahden luennon ajan. Pysyin. En muista milloin olisin viimeksi onnistunut siinä. Ja vielä illalla!)

Summa

Miksi sitä on ihminen niin kärkäs kertomaan silloin kun jokin on vialla, muttei silloin kun olisi hyvää sanottavaa? Viime aikoina olen jättänyt tekemättä monta asiaa: kertomatta tiedottajalle, ettemme nauraneet hänelle kokouksessa, vaan hänen puheenvuorossaan käyttämälleen sanalle, joka sattuu olemaan kerhoni eräs lempihokema (mitä tiedottaja ei tiennyt); kiittämättä maailman parasta hammaslääkäriä saamastani loistavasta palvelusta; halaamatta tuntematonta tyttöä, joka meni paniikkiin ja alkoi itkeä nykytanssin alkeistunnilla, kun tajusi olevansa viimeinen ja kaikkien katsoma. Kun tilanne on auttamatta mennyt, tuntee itsensä tyhmäksi jos menee erikseen sanomaan jotain myönteistä ohivilahtaneesta tapahtumasta. Kielteistä reaktiotaan hautoo ja hellii pitkään, ja sillä voi puukottaa selkään tai rakentaa (uuden) riidan vielä päivien tai viikkojen päästä. Ujous ja häpeä saisivat iskeä mieluummin niinä hetkinä, koska typerämpi on pikkuasioista rähisijä kuin se, joka selvästi ottaa kasvojen menetyksen riskin vain voidakseen sanoa kauniisti.

Osaisipa sitä olla rohkea ja sanavalmis silloinkin, kun on jotain oikein todella arvokasta kerrottavaa. Jos aikaa on kulunut ja hetki mennyt ohi, sanottava vain syvenee. Eikö vain? Jos ei ihan vielä uskalla, voi aina aloittaa karmansa kevennyksen puhumalla hyvää edes selän takana. Kerrankin voi kanssasisartaan tai -veljeään kehua oikein estoitta.

lauantai 6. syyskuuta 2008

Unohdin ensin otsikon.

Olen hieman kulunut.

Koska menin työntymään erääseen luottamustehtävään, olen kaksi viikkoa ollut niin tiiviisti samojen ihmisten kanssa, että siitä toipuminen kestää kauan. On ollut kivaa ja tuntunut kuin olisi Tapahtumien Ytimessä, siellä missä Kaikki Ovat, ja sitten on kyllä ollut myös rankkaa. Lähinnä olen joutunut laahaamaan satojen kilogrammojen edestä erinäisiä elottomia ja elollisia mutta tiedottomia objekteja ympäri pääkaupunkia, vastaamaan asioista joista minulla ei ole edellytyksiä vastata, huutamaan melun yli useasti ja suorittamaan kaikenlaista informaatiologistiikkaa (joka tosin vaatisi sen, että minulla olisi itselläni jonkinlainen ote samaisesta informaatiosta).

Olen myös yrittänyt kunnianhimoisesti olla sosiaalisessa kanssakäymisessä mahdollisimman monen ihmisen kanssa, minkä seurauksena en ole ehtinyt kanssakäydä itseni kanssa, ja siksi päiväkirja, blogi ja kirje-elämä ovat jääneet melkoisesti jalkoihin ja jälkeen.
Lisäksi minulla on reipas puolentoista vuorokauden ikään ehtinyt flunssa. Kotona villakoirapopulaatio juhlii niin rankasti, että kaikilla on krapula vielä viikon päästä imurin sisässä. Tiskivuoro oli onneksi puoliskollani (omani on jo alkanut kertyä) ja ensimmäinen pyykkikoneellinen pyörii parhaillaan. Hienoa sekin, että luulen ehtineeni jo profiloitua omana itsenäni (?) nuorten kirkasotsaylioppilaiden mielissä, ja sitä paitsi olen ehtinyt (ilmoittautua) tosi monelle yliopistoliikunnan tunnille. (Kävin juuri toteamassa sen ristiriitaisia tunteita herättävän seikan, että keväällä kustannustoimittamisesta luennoinut henkilö vetää siellä body-treeniä. Taidan jättää väliin.)

Tänään pääsin ulkoilemaan Nuuksion kansallispuistoon elämäni miesten kanssa. Olin odottanut paljon, ja enimmäkseen oli oikein hyvä retki. Ruokaa oli tarkalleen kaksi kertaa enemmän kuin olisi ollut tarpeen, mutta vaatetta liian vähän. Heti ensimmäiseksi ostin itselleni vihreän liito-oravapaidan (ja VIIDEN EURON hintaisen haalarimerkin haalarini eläinmerkkeihin erikoistuneeseen oikeaan lahkeeseen), jotten kipeytyisi enempää. Se oli oikein viisas teko. Varsinaista koskemattoman aarniometsän tuntua ei oikein irronnut Espoossa sijaitsevasta supersuositusta metsätiestä kauniina syyslauantaina, mutta halailin puita, söin marjoja ja ihastelin tunnistamatonta pientä vesilintua ja sammakkoa ja sieniä ja ennen kaikkea kuuntelin hiljaisuutta, jossa vain hyvin, hyvin etäisesti nuoriin korviini
kuului autotien jyly. Lentokoneita meni yli useita, mutta siihen on totuttu. Ensikertalaiselle neljän tunnin reissu kaupunkilaisille tarkoitetussa metsässä oli riittävästi, mutta seuraavalla kerralla haluaisin Lappiin asti, jossa vastaantulijoiden määrä pysyisi kaksinumeroisissa luvuissa. Silloin aion myös kävellä niin hitaasti, että ehdin todella nähdä ympärilleni ja ylöspäin. Tänään piti tarkkailla viekkaita puunjuuria samalla kun lenkkeili isin perässä. Taisin silti toipua ainakin toisesta kuluneista kahdesta viikosta.

sunnuntai 31. elokuuta 2008

duurin korkea c kvartetissa

Olen yrittänyt kaikkien entisten tekstien poistamisen jälkeen olla kirjoittamatta enää yhtään ikävää ja mielenkiinnotonta blogitekstiä, joten en sitten ole kirjoittanut yhtään.

Mummun hautajaiset olivat eilen. Tunnelma nousi koko ajan, ja muistotilaisuuden jälkeen jatkoilla Mummulassa (tai nykyään tietysti Lassa, vrt. sarvikuonon sarveton poikanen -> kuono) oli jo oikein vitsikästä. Sitä ennen, tai ainakin hautausta ennen, minun täytyi pitää kitani kiinni aina kun keksin jotain hauskaa välttyäkseni mulkoilulta. Kirkkoherra onneksi muistutti nyt vanhemmiten jo vähän vähemmän T:n edesmenneyttä Nalle Puh -pehmolelua (oikeastaan lelu muistutti kummallisesti häntä; miehessä ei ollut mitään nallepuhmaista), mutta alkumusiikissa uruilla olin selvästi kuulevinani hitaan, surullisen melodian "oo, kesän lapsi mää ooon, oo, villi luonteeni ooon". "Annat minulle liikaa tilaisuuksia epäkunnioittavaan huumoriin", kuiskasi T haudan partaalla. Minä olin vain huomioinut iloiset kukkakärpäset, jotka kuola valuen tuskin malttoivat odottaa seppelten laskua. Mutta ketä olisi hyödyttänyt sen teeskenteleminen, että syöpäsairas vanhus ei olisi vielä ollut valmis poistumaan lopullisesti täältä? Ei mummun kuolemassa ollut mitään luonnotonta tai epäreilua, miksi minun olisi pitänyt tehdä siitä numero?

Velijakäly joutuivat tietysti soittamaan ja laulamaan joka tilaisuudessa, ja tällä kertaa olin iloinen soittimettoman ja laulutunnittoman ulkopuolisuudestani. T päivitteli muusikoiden tapaa sanoa "sellaisia asioita kuin duurin korkea c kvartetissa ja nauraa sen jälkeen kovalla äänellä". Velijakäly olivat aamummalla junassa kalvenneet kuultuaan T:n olevan oman sukunsa musikaalisin ja sukujuhlien lauluvelvollinen. He olivatkin ennen Riihimäkeä avautuneet siitä, miten helposti heidät työllistetään ilmaiseksi jokaisiin juhliin tajuamatta harjoittelun tuottamaa vaivaa. Minut sen sijaan yleensä työllistetään keittiön puolelle - tai työllistän itse itseni, koska uskon paikkani automaattisesti olevan siellä (vaikka sitten omissa juhlissani). (Se on kiusallista, sillä edustan kaikkia nuoria naisia, ja vähintään yhtä itsestäänselvään kuin vapaaehtoiseenkin tiskaamiseen on vaikea sovittaa feminismiä ja luonnollistumien purkamista.)

Tällä kertaa kuitenkin luin mikrofoniin varttitunnillisen adresseja. Onneksi olin käynyt etukäteen tarkistamassa kaikenlaisien allekirjoitusten ääntöohjeet, ja muutaman ukki oli jo ehtinyt muuntaa nykyaikaisen ortografian mukaiseksi lyijykynällä. Onpa muuten inhaa lukea mitallisia runonvärssyjä ääneen, niitä kun voi lukea kahdella tavalla väärin. Yritin valita keskitien ja hyödynsin vuorotellen molempia tapoja: painotin sanoja merkityksen mukaan mitasta piittaamatta, ja sitten taas mitan mukaan ja epäsuomalaisesti. TaiVAASsa. Kuinka kuulas, vahvistettu ääneni kimpoilikaan seurakuntasalin seinistä ikkunaan lentävän punatulkun lailla lukiessani Marjon Markoksi ja Suoman suomuksi! Minä en haluaisi radioon töihin. (OT: Sen sijaan eräs kaunisääninen mutta muuten väsyttävä mieshenkilö, johon minulla on ollut kyseenalainen ilo törmätä viimeksi perjantaina, saisi mielihyvin mennä radioon ja pysyä siellä.)

Pitopalvelun lihapullat oli maustettu kanelilla, joka kieltämättä purkissa ollessaan muistuttaa erehdyttävästi maustepippuria. Saattoi niitä silti syödä. Ruoka oli muuten kaiken kaikkiaan sellaista kuin ukki olisi lainannut mummun reseptikirjan pitopalvelulle (olettaen nimittäin että kirjan ohjeisiin kuului olennaisesti tilli, mistä en ole ollenkaan varma). Eilisen uusiin makuelämyksiin kuului myös kasvishampurilainen Hesessä. Se oli jotain hampurilaisen ja koulun (ei edes Unicafén) kasvispihvin väliltä. Sillekin täytyy olla kohderyhmänsä: ihmiset, jotka eivät mene Heseen herkuttelemaan vaan seuran vuoksi. Saattaisin syödä sellaisen toistekin.

Menomatkalla vanhempieni auton perässä ajaessamme T:n ja pikkuveljieni kanssa autossa näimme kaksi metsästäjiä pakoon lähtenyttä ukkometsoa tien vieressä. (Näkisimmeköhän lisää ensi viikonloppuna Nuuksiossa?) Tulomatkalla huudatimme poppiradiota
ja minä lauloin (jostain nolosta syystä kaikki ulkoa) ja moshasin mukana (kert Ylen ykkös -isi ja muusikko-muut eivät olleet kuulemassa, joskin turvavälin päästä takalasin läpi näkemässä). Kovaa. Koko matkan. Tänään päänliikkeet ovat melko hillittyjä.

keskiviikko 20. elokuuta 2008

Mitä jää jäljelle kun internet kaatuu kokonaan ja lopullisesti II

Sain ensimmäisen päiväkirjani äidiltä esikouluikäisenä. Sen kannessa oli kaksi leikkivää lasta puron rannalla ja teksti “Muistojeni kirja”. Ensimmäinen, kiiltokuvitettu merkintä menee (ulkomuistista jotenkin) näin: “Rakas päiväkirja. Tietäisitpä, kuinka rakastan sinua. Kun liimaan enkeli kiiltokuvia, mieleeni tulee laulu: Kun katson maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voin sen kauneuden, niin viaton kun katse on voin nähdä sateella auringon.” Sama kirja kesti koko ala-asteen, ja vielä nykyään minulla on tallessa pari irti repimääni ylimääräistä sivua kirjepaperina. (En mielelläni heitä pois tyhjää paperia, edes toiselta puolelta tyhjää.) Kahdeksanvuotislahjaksi sain Pieni Runotyttö -kirjan, jonka innoittamana laadin kaikenlaisia runoja ja maisemakuvauksia. Enkä tainnut muuten olla ainoa. Jossain vaiheessa minulla oli niitä varten oma kirja, jonka olin voittanut toisella luokalla irvistyskilpailussa. En muista mitä sille myöhemmin tapahtui. Tuskin se kovin pitkälle täyttyi.

Aloitin uudestaan seitsemännellä luokalla ostattamalla ystävälläni itselleni syntymäpäivälahjaksi kirjan, jonka kannessa oli kissan ja koiran kuva. (Ääh, mitä oikein ajattelin?) Annoin päiväkirjan nimeksi Sofia ja kirjoitin ensimmäiselle sivulle päätöksen tuottaa mahdollisimman vanhahtavaa ja yltiöromanttista tekstiä. Onnistuin jälkimmäisessä tavoitteessa erinomaisesti. En ole varma montako suurta rakkautta sivuille mahtui, aika monta. Seuraavan kirjan nimen olen unohtanut, ja ulkonäön. Olen nimittäin tuhonnut paljastumisen pelossa kaikki yläasteaikaiset kirjani. En muista edes kuinka monta niitä oli. Ihmiskunta ei menettänyt mitään korvaamatonta, lähinnä suurta rakkautta. Omia menetyksiäni en ole vielä pystynyt määrittelemään. Verkkokalvoilleni on kuitenkin palanut kiinni useita pätkiä teksteistäni, jopa runoja:
“Tutun hahmon silmäin kohtaa / Sydämeeni syttyy valo / (tada tada tada) -ohtaa / Rakkaus, elämäni palo…”
(Aargh, tätä tuskaa! Pelastakaa edes lapset! Sanokaa heille, että rakkaus on -)

Syksyisin minuun iski ja iskee usein vieläkin (esim. nyt) kontrolloimaton into, uutuudenviehätyksen kaipuu, elämänjano, halu olla joku aivan, aivan muu, kaikki nämä omia termejäni eri aikoina. Toiset tekevät taidetta tällaisen leimahduksen tultua, minä yleensä vain kirjoitin, jotta olisin itse tajunnut tunteen. En aivan tajua sitä vieläkään. Tavallisesti uuden päiväkirjan aloittaminen on auttanut. Käsialani ei ole koskaan ollut niitä tasaisen pyöreitä tyttökäsialoja (ajoittain olen siitä vähän ylpeäkin), ja uuden päiväkirjan ihanuus on juuri (näennäinen) mahdollisuus aloittaa alusta ja luoda itselleen uusi intresantti päiväkirjapersoona ja uusi kaunis käsiala. Minulla onkin paljon kesken jääneitä päiväkirjoja. Joskus kirjoitin Unikko-vihkoihin (what!) erivärisillä kirjoitustusseilla (tiedätte, niillä kalliilla oranssikuorisilla raidallisilla, joita jokaisella piti olla mahdollisimman paljon). Sitä ennen minulla oli tummansininen A5-kokoinen kansio, johon rei’itin erilaisia papereita. Nykyään kansio on tyhjä ja paperit sidottu harmaalla villalangalla nipuksi, jota on vaikea avata (ihan teknisestikin, tarkoitin). Lukioikäisenä en enää kirjoittanut runoja. Runosuoneeni tullut laskimotukos ei sentään tappanut minua, tajusinpahan vain lahjojeni olevan aivan muualla. Aivan AIVAN muualla. (Rakastan itseironiaa. Se saa minut tuntemaan, että olen etääntynyt turvallisen kauas häpeällisestä nuoruudestani, minä on jo sinänsä hyvä suoritus. Lisäksi olen suunnattoman hauska.)

Lukion jälkeen pidin pitkän päiväkirjatauon. Kirjoitin kolmea-neljää blogia - jotka kaikki muuten poistin viime viikonloppuna - ja sähköpostejakin silloin tällöin (joskin se huvitus väheni blogin perustamisen myötä vuonna 2005) enkä enää tarvinnut päiväkirjaa. Hiukan tunsin huonoa omaatuntoa, kosken kirjoittanut jälkipolville mitään pysyvää ja konkreettista paperiluettavaa. Toissa kesänä luin kirjan, jossa täti ja sisarentytär kirjoittivat kirjeitä nuoruuksistaan (jota jälkimmäinen eli kovaa vauhtia edellisen vain muistellessa omaansa) ja tunnonvaivani muuttuivat pahemmiksi. Marssin samana iltana Itäkeskuksen Suomalaiseen mieheksi pukeutuneena ja ostin mustan, kovakantisen ja paksun muistikirjan (joka maksoi paljon) ja mustan mustekynän, joka on lähes siitä lähtien tuottanut minulle (epäloogisesti) harmaita hiuksia huonolla kirjoitusjäljellään. (Kieltäydyn uskomasta että vasenkätisen objektiivisesti katsottuna kummallisella kirjoitusasennollani ja käsialallani olisi jotain tekemistä kynän musteentuhrimisen kanssa.) Säilytin kirjaa milloin missäkin kätkössä, jotta utelias mieheni, joka lukee toisille osoittamani postikortitkin silmieni edessä, ei suotta saisi syytä kiinnostua kirjan sisällöstä. Itse asiassa en muista, mitä olen siihen kirjaan kirjoittanut, mutta tavoitteenani oli kirjoittaa paljon tavallisesta elämästäni, jotta lapsenlapseni voivat tutustua kotiseutuhistoriaansa sitten kun olen poistunut heidän keskuudestaan. (Dear Eki, onko normaalia haluta kuolemattomuutta? Ei kukaan toinen ole tällainen!)

Kirja täyttyi vajaan vuoden kuluttua, ja ostin toisen samanlaisen. (Kun se täyttyy, aloitanko kolmannen ikään kuin trilogian päätökseksi vai jonkin erilaisen? Haluaisin jo uudenlaisen, mutta kaksi samanlaista erilaisten seassa näyttää jokseenkin hölmöltä. Taikka sitten erityisen intresantilta, tätä täytyy vielä miettiä.) Viimeisintä mustaani olen nyt täyttänyt leikekirjamaisesti vaihtelevalla menestyksellä. Nyttemmin olen jo oppinut (uudestaan, kyllä minä sen joskus tiesin), että asioiden vierekkäin liimailu vaatii suunnittelua ja harkintaa eikä siltikään aina näytä erityisen hyvältä, mutta onnistuessaan kirjoittaja tekee arvottomista paperilipuista suurta taidetta.

Nautin syvästi katsellessani työn jälkeen täyteen kirjoitettuja paperiarkkeja, omia tai toisten, kirjan sivuja, kirjeitä, tenttipapereita. On silti vaikea sanoa, kuinka kauan jatkan päiväkirjaelämääni. Minun täytyy ensin määritellä suhtautumiseni seuraavaan lounaspöytärepliikkiin:

“Te tiedätte Annan? Anna on pitänyt aina päiväkirjaa. Sillä on sata päiväkirjaa.”

lauantai 16. elokuuta 2008

Mitä jää jäljelle kun internet kaatuu kokonaan ja lopullisesti I

Olen kirjoittanut kirjeitä kuusivuotiaasta lähtien. Aluksi kirjoitin lähellä asuville tutuille, koulukavereille ja kummitädille. Usein olin aktiivisempi osapuoli, ja aina kirjoittelu loppui. Joskus, ehkä kymmenvuotiaana, muistan kirjoittaneeni monta vuotta vanhemmalle tytölle, etten enää jaksa olla kirjeenvaihdossa, koska aina on huono omatunto kirjoittamatta jättämisestä. Lapsuuteni pisin kirjeenvaihto kesti ala-asteelta yläasteelle ...ei kai sentään lukioon asti? Vaihtelin kirjeitä Tiia-nimisen kaverini kanssa, joka oli muuttanut yhden yhteisen kouluvuoden jälkeen Ruotsiin. Tiia oli ihan mukava, tavallinen tyttö, ja minä taisin häikäistyä siitä surinasta, joka hänen ympärillään aina kävi. Luulin hänen olevan jotakin erikoista ja tahdoin tietenkin olla hänen paras ystävänsä, minä, kun kerran muutkin. Kirjoittelimme kauan ja tapasimmekin joskus hänen Suomen-vierailuillaan. Ei meissä kyllä kovin paljoa samaa ollut enää teineinä. Niinpä Tiian kirjeet vähenivät ja vähenivät ja loppuivat sitten kokonaan.

Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa myös erään Ilonan kanssa, jota en muuten koskaan tavannut. Hän oli ainut kirjeenvaihtoilmoitukseeni vastannut. En muista missä lehdessä ilmoitukseni oli tai mitä siinä oikeastaan luki. Jälkeenpäin olen lukenut hänen teini-ikäisen kirjeitään, ja kauhistuin. Ilona oli masentunut ja ahdistunut, käytti päihteitä ja viilteli itseään. En tiedä mitä hän sai minun kirjeistäni, olin silloin kenties hänenkin mielestään tietämätön, tekopyhä pikku nirppanokka. Jossain vaiheessa siirryimme sähköpostiin, ja tietenkin sekin laantui. Ajattelen joskus, että minä olisin kyllä viitsinyt pitää kirjoittelusuhdetta yllä, jos toinen ei olisi kyllästynyt. Mutta ehkä olisi kiinnostus loppunut minultakin viimeistään siinä vaiheessa, kun ei ole enää mitään yhteistä.

---

Viime vuosina olen kirjoitellut entisten lukiokavereideni kanssa - siis minä olen kirjoitellut heille. Eräiltä saan vastauksiakin jokseenkin säännöllisesti. Aivan viime aikoina olen harrastanut postikorttien lähettämistä. Saatan myös pistää kuoreen hauskan lehtileikkeen, joka sai minut ajattelemaan kirjeen saajaa. Olen itsekin saanut postia: Osallistuin erään keskustelufoorumin pakettienlähettelyketjuun, jossa ihmiset toteuttavat toistensa toiveita yllätyspaketein. Olen lähettänyt 12 pakettia ja saanut neljä ja uuden kirjekaverin.

Huhtikuussa kävin katsomassa mummuani, jolla on syöpä. Kirjoitin hänelle ja ukille siitälähin viikoittain, välillä lähetin paketteja tai muuta ylimääräistä kivaa. Tietenkin kirjeeni ovat hyvin yksipuolisia, koska en saanut vastauksia. Tai yhden sain, mummu oli sanellut sen ukille. Heidän tapansa mukaan se oli tasapuolinen: kirjeen mummu muisteli kaikkia lapsenlapsia ketään erikseen mainitsematta, jottei toisille tulisi paha mieli. Mummu kuoli viime keskiviikkona, mutta aion kirjoittaa vielä ukille. Ukki on usein laittanut minulle tekstiviestin saatuaan kirjeen, mutta viime aikoina hän ei ole enää jaksanut. Aina puhelimessa ja tavatessamme hän kiittää minua lämpimästi, ja aina minusta tuntuu, että näkemäni vaiva on kovin, kovin pieni siihen iloon nähden, jonka voin vanhuksille tuottaa.

Salainen toiveeni tietysti on tulla muistetuksi ihmisenä, joka kirjoitti huolellisia, mietittyjä kirjeitä silloin kun kaikki muut soittivat puhelimella. Jos joku sattuisikin väliaikaisesti unohtamaan minut, hallitsen häntä pian taas, sillä työnnyn hänen mieleensä väkisin, kun vanha kirjeeni (ehkä siististi nipussa lukitussa arkussa, ehkä vain keittiön laatikossa murujen ja pussinsulkijoiden keskellä, ilman kirjekuorta, ilman liitteitä) yhtäkkiä sukeltaa esille keskellä vaaratonta arkipäivää kauan poistumiseni jälkeen. Silloin sitä haalistunutta tekstiä lukiessaan alkaa kuulla mielessään musiikkia, jota kuunteli silloin, kun Inana lähetti tämän kirjeen, oma nuoruus rojahtaa yhtenä suloisena kasana keski-iän keittiönpöydän vahakankaalle, siihen silmien eteen, ja yhtäkkiä tekee kauheasti mieli soijakaakaota, jota silloin...