torstai 9. marraskuuta 2017

Se hyvä aihe

Mulla oli vielä aamubussissa joku älyttömän hyvä aihe, josta halusin kirjoittaa. Ja teinkö muistiinpanoja? En tehnyt muistiinpanoja. Sen sijaan kirjoitin kehopäiväkirjaani (tietysti kehollani on oma päiväkirja) jotain ovuloimisesta. Kannattiko, mitä? Nyt se oikeasti hyvä aihe sitten unohtui!

Koska olen saanut työni ulkonäöllä, onnistuin luikertelemaan (pyysivät, kuulkaa, oikein) yhteen uuteen viestintätyöryhmään, kun panin tarpeeksi huulipunaa. Lisäksi olen saanut tekemisistäni kaksi kertaa suoria kehuja parissa päivässä. Nyt on aika joko ylpistyä sietämättömäksi tai kehittää joku sarkasmistrategia. Otan sen ylpistymisen, suon sen itselleni koska ovuloin ja itsetuntoni on huipussaan. (Nyt turpa kiinni jo niistä adnekseista jooko, t. itsesensuuri.) Katsotaan huomenna sitä sarkasmia sitten.

Täytin tällä viikolla 31 ja koska olen saanut kuulla monelta taholta olevani "kamalan nuori", sain lahjaksi elämäni ensimmäistä kertaa omia legoja, kaksi taloa. Olen rakentanut ne jo kahdesti.

Mikä hemmetti se hyvä aihe oli?

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Rehellisyydestä

Olen jo pitkään ihmetellyt, millaista olisi olla täysin rehellinen. Onnistuisiko se? Tai siis onnistuisi, mutta ilman eettisiä ja sosiaalisia ongelmia? Siis: voiko yksilö olla aina rehellinen ja välttyä silti katastrofeilta?

Ajattelin tätä ääneen kerran, ja huomasin rehellisyyden tarkoittavan eri asioita eri ihmisille. Sain nimittäin oletuksia ja paheksuntaa vastaani ja olin ihmeissäni. Ei minulla käynyt mielessäkään, että rehellisyys olisi negatiivinen ilmiö. (Neurotyypilliset, mikä teitä vaivaa?) Ihan kuin eettisyyttä ja kovasti treenattua empatiaa ei ilman muuta pitäisi liittää mukaan totuuteen ja ylipäänsä ihmisenä toimimiseen! Ihan kuin diplomaattisuus olisi automaattisesti valheellista. Ihan kuin rehellisyys tarkoittaisi ilkeyttä! Kuka tällaisesta uuskielestä on vastuussa, kun kiltteyskin tarkoittaa kuulemma nykyään samaa kuin passiivis-aggressiivinen vastuunpakoilu ja kaunan hautominen!

Jos joku haluaa keskustella karseasta kampauksestaan, on ihan yhtä rehellistä sanoa vaikka "huomasinkin heti että sulla on uusi tukka, joo-o, vaihtelu se aina virkistää, missäs teetit?" kuin "että te jotkut jaksatte sen muodin kanssa, et kai maksanut tuosta". 

Totuus on joka tapauksessa enemmän kuin puheeseen mahtuu. Alan uskoa siihen, että näkökulmansa voi rajata ja epämiellyttävät asiat muotoilla vastaanottajalle oikein, asiapitoisesti ja totuutta venyttämättä. Enää pitäisi vain keksiä, miten. Jos muotoilee liian kauan, hiljaisuus puhuu puolestaan (sillä ikävällä tavalla). Jos taas vastaus on aina valmiina, sekin on vähän epäilyttävää eikä kuulosta enää todelta.

Opettelen myös yksityisyyteni säilyttämistä. Olen luullut rehellisyyden tarkoittavan sitä, että salaisuuksia tai yksityisasioita ei voi olla, ja pakko on myöntää jos udellaan (ja sitten törmätä puheisiinsa vuosia ja vuosia jälkeenpäin). Mutta on rehellistä myös kieltäytyä sanomasta, vetää rajansa. "Tämä on mun/meidän/sen-ja-sen yksityisasia, enkä halua puhua siitä ulkopuolisille."

Haluaisin olla vanhana sellainen viisas guru, joka ei koskaan valehtele, mutta on silti tarpeeksi taitava sosiaalisesti ollakseen haluttua seuraa. (Miksi näen mielessäni Yodan, jolla on mun silmälasit?)

maanantai 7. elokuuta 2017

Antaa sen muuttua

Saanko minä hetken kirjoitusrauhan? Saanhan minä hetken kirjoitusrauhan. Olen ravinnut itseäni henkisesti ja saanut jokapäiväiseen elämään tarpeeksi tukijoukkoja, ja yhtäkkiä onkin aikaa ja voimia tehdä kaikenlaista hauskaa ja uutta, vaikka pientäkin.

Sitten kun on reipas ja tottunut ihan suvereenisti kokeilemaan asioita ja saanut mielen vetreäksi, uusia ajatuksia alkaa nousta sanojen tavoitettaviin. On aika siivilöidä ajatushiekasta painavimpia mötiköitä, joilla, öö, rakent- no ihansama.

Joten nyt minulla on suunnitelmia. Nautin siis parhaimpiin kuuluvasta inhimillisestä tunteesta, odottamisen ilosta.

Lyhyen aikavälin suunnitelmat:

- Käydä pikku t:n kanssa uimassa välillä sillee äiti-poikatoiminnasti. Uskaltauduin maauimalassa kolmen metrin hyppylaudallekin hänen perässään. Tyttöjä ei sillä laudalla paljoa näkynyt. Piti näyttää feminististä naisenmallia 11-vuotiaille, että ei tähän palleja kuulkaas tarvita, sormet vain, jotka pitävät nenästä kiinni (ks. pitkän aikavälin suunnitelmat)!

- Opetella käyttämään irtopuuteria. (Tulin ostaneeksi semmoisen. Sekä huulipunan ja roikkuvat korvikset. Mistään näistä ei ole oikeastaan kokemusta ainakaan aikuisiältä. Mutta ajelin übermahtavan kymmenen millin siilitukan, joten jostain niitä naisellisuuspisteitä on kerättävä haluan kerätä.)

- Jatkaa omaksumaani tapaa kirjoittaa päiväkirjaa vierailla kielillä. Englanti ja ranska kokeiltu tähän mennessä, ja jälkimmäinen oli aivan järjettömän työlästä. Ais, ais, ait, ions, iez, aientpä hyvinnii, mutta mitähän noilla päätteillä piti oikeastaan tehdä? Ruusut ja tohvelit aalloilla my ass.

- Hankkia lisää kirjainlyhenteitä, joilla itseään kutsua.

- Alkaa taas piirtää kehnoa mutta rakasta sarjistani.

Pitkän aikavälin suunnitelmat:

- Hankkiutua uimahyppykurssille ja opetella hyppäämään pää edellä elegantisti.

- Perustaa, tai edes etsiä, epäkaupallinen, turvallinen, päihteetön, vegaaninen ja intersektionaalisesti feministinen oleskelutila, jossa pitää kirjallista salonkia ja teeiltoja, esitelmiä, kirppareita, työpajoja tällaisille lupaaville teineille ja itselleen! Turussa on Kirjakahvila, mitä meillä on! Ei just mitään, jollei itse tätäkin hoida vastahakoisten oravanpyöräilijöiden nihkeilystä huolimatta! Been there nimittäin ja vieläkin hiukan vituttaa.

- Etsiä keskustelukaveri, jonka kanssa verestää fuksivuoteen jäänyttä kielitaitoa. Olisi hauskaa hengailla vaikka jonkun natiiviranskanpuhujan kanssa ja treenailla yhdessä suomea ja ranskaa ja englantia. (Tuntemattoman. En todellakaan kaipaa mitään enkuntunti-flashbackeja, kiitos vain.)

- Opetella ohjelmoimaan. Minulla on nörtin ulkonäkö, joten kai pitäisi lunastaa ne odotuksetkin jollain lailla sitten saatana. Kelpaako, että pyörin Assemblyillä kolme varttia? (Ahdistuin pikkukaupungin kulutukseen vertautuvan sähkömäärän tuhlaamisesta leikkimiseen ja lähin meneen.)

- Opetella tekemään puusta asioita. Vaikka lusikoita. Haaveilen itse tehdyistä tosi kauniista ja ergonomisista puulusikoista, jotka vanhenevat ja värjääntyvät hitaasti ja kauniisti

- Kuvata suklaa-arvioita nettiin. Tiedätte ne tyypit, jotka ryystävät tyyristä teetä kameran edessä (ja kun sanon ryystävät, tarkoitan sitä)? Ja ne, jotka kuvaavat omia käsiään avaamassa uuden lautapelin pakettia ja esittelevät ulos kaivamiaan ukkeleita? Minä voisin kuvata suklaata: "Tällä raakasuklaamerkillä on todella tasokasta tää kansitaide. Miinusta tulee kyllä roimasti muovikalvosta tässä välissä, tai no onhan tää tietty biohajoavaa muovia, mutta kyllä mä vahvaa hyvälaatuista foliota preferoisin ehdottomasti. Ohhoh, nyt kun käännän levyn ympäri niin täähän on aivan poikkeuksellinen tää paisley-kuvio. Raaskiiko tätä murtaakaan? Aijai, värivirhe, lämpötilavaihteluille on näköjään altistunut." (Huulipunan käyttö on varmaan plussaa maisteluosuudessa. "Jos puet oikeanlaiset vaatteet niin ihmiset vois ihan maksaa niistä videoista", kuului ensimmäinen ateljeekommentti kun maalailin ideaani. Oikeanlaiset vaatteet?)

lauantai 22. huhtikuuta 2017

L'esprit de l'escalier

Argumentoin tänään seurassa, että pimppi on rivo sana, joten en opeta sitä lapsilleni. (Sen sijaan neutraali ja kiva sana minun mielestäni on esimerkiksi pilde.) 

Ja tietenkään en osannut muotoilla ajatustani kunnolla, vaikka se on ollut mielen pohjalla on jo monta vuotta. Koska olen parhaimmillani kun paikalla on 0 - 1 muuta ihmistä, sain ajateltua loppuun vasta liian myöhään. Sitten intersektionaalinen feminismi riensi hätiin tarjoten minulle käsitteen: kulttuurinen omiminen. Ehkä paras termi, jonka olen oppinut viime tai toissa vuonna!

Kulttuurisesta omimisesta puhutaan, kun vallassa oleva ihmisryhmä nappailee alistetun ihmisryhmän kulttuurista itselleen sopivia palasia, leikittelee niillä miten mielii, rikkoo loput ja kyllästyttyään heittää menemään. Olen aina vaistomaisesti inhonnut aikuisten tapaa lainailla leimallisesti lasten omaisuutena tunnettuja sanoja ja ilmauksia puhuessaan aikuisten maailmaan kuuluvista asioista: napsia lasten kulttuurista palasia omiin hämäriin tarkoitusperiinsä. Aikuisten oikeesti -hokema on vielä sentään aika harmiton, mutta silti osa samaa ilmiötä. Niillä on jotain mitä meillä ei ole, joten sormi suuhun, jalkaterät sisäänpäin ja lässytys käyntiin. 

Aikuiset ovat epämiellyttävällä tavalla omineet itselleen seksuaalisiin merkityksiin pimpin (saati pimpsan) ja pepun ja herra ties vielä mitä. Lasten kehonosia merkitsevät sanat ovat menettäneet viattomuutensa, ja se on jotenkin likaista. Olen liian aikuinen, olen kuullut liikaa, tämä ei tunnu enää ollenkaan kivalta.

Joten olen puoliksi tiedostamattani siirtynyt jonkinlaiseen voimauttavaan vastaiskuun: positiiviseen haltuunottoon. Pyrin opettamaan lapsille maailman rehellisesti ja ilman aikuisten kaksoismerkityksiä. Puren hammasta ja sanon kysyttäessä mahdollisimman oikeat nimet kehonosille. Hylkään ne sanat, jotka eivät enää tunnu mukavilta käyttää, vaikka kuinka koko muu maailma hokisi peppua (se on pylly tai vaikka hanuri, pepusta tulee mieleen vain isojen tyttöjen puheet). (Tosin en tiedä raaskinko lakata käyttämästä mini-t:n imetysaikaista omaa sanaa nönnöt ja vaihtaa sitä vaikka rintoihin, koska nönnöt on niin ihana.)

Oikeastaan feministisellä ajattelulla on tässä enemmänkin käyttöä. Lasten on kehityksensä ja turvallisuutensakin vuoksi syytä tietää omasta ja toisenlaisista kehoista paljon, ja oikeaa tietoa ja oikeita sanoja. 

Ehkä kyse onkin pitkälti rehellisyydestä ja kunnioituksesta. Lasten sisäinen maailma ja kulttuuri ja kasvurauha ovat vakavasti otettavia asioita. Samalla tavalla kuin leikkikentälle ei kaivata nuorisojoukkoja pulloineen tilaa viemään, ei lasten maailmaa saa vallata ja sanoja väännellä pilalle.

Niin ja mistäkö koko keskustelu alkoi? Pikku t:n laulusta: "Pipellä pissataan, pyllyllä kakataan, pildellä ei tehä miit-tään."

maanantai 2. tammikuuta 2017

Vasenkätisten lasten neulonta-apuyhdistys

Toivoin joululahjaksi reisimittaisia säärystimiä. Sain puikot ja lankaa. (Toivoin myös Lidlin suklaalla päällystettyjä hapankirsikoita ja sain sellaisen torninmuotoisen "lisää vain kirsikat" -suklaalähteen. Se on hieno mutta hiukan työläästi tiskattava sähkölaite.) Olen nyt neulonut sellaisen metrin verran raidallista putkea niin että käsistä kuoriutuu iho ja ajatellut neulomisen sosiaalisia merkityksiä.

Metrossa neulova on kätevä, arkinen tyyppi, joka ymmärtää ajankäytön optimoimisesta yhtä ja toista. Kävelevä neuloja on vähän samanlainen kuin tosi, tosi kovassa humalassa horjahteleva kulkija: ulkopuolinen tuijottaa sitä kuin luonto-ohjelmaa ja melkein odottaa, milloin yllättävä kuoppa tulee vastaan ja kaataa koko hauraan kokonaisuuden. Neulojalla on myös viisi metallista piikkiä, joiden päälle kaatua, mikä erottaa hänet niin juoposta kuin vaikka kävelevästä päiväkirjan kirjoittajasta.

Matkalla juhliin bussissa neulova nainen on näkymätön täti, olkoonkin että kolmikymppinen ja käyttänyt jonkin aikaa silmäripsiinsä. Juhliin päästyään hän istuu paikallaan katse alas luotuna (myös koska ripset) ja neuloo ja neuloo ja kuulee kaiken, mitä puhutaan. Neuleestaan käsin hän sitten saattaa osallistua keskusteluun juuri silloin kun kannattaa, mutta ei edelleenkään nosta katsettaan. Sillä saa kuulkaas rikkumattoman kuunteluhiljaisuuden aikaiseksi. Säärystin kelpaa puheenaiheeksi -- hetken -- ja kun ei ole sanottavaa, kilinä kertoo, että sentään jotain tapahtuu. Että ei tässä mitenkään vuorovaikutuksen ulkopuolella olla, vaikka sosiaaliset tilanteet olisivat vähän pelottavia.

Neulominen on yhtä aikaa perinteistä ja luovaa, harmitonta ja taidokasta, turvallista ja älyllistä. Neulova nainen on kaikkeuden ihana äiti, jolta tullaan kysymään pikkuleipäreseptejä ja vauvaviittomaohjeita. (Neulova mies olisi tietysti ällistyttävä token, ainokainen, johon pitää erikseen naama peruslukemilla feministisesti suhtautua.) Yllättävän moni huoneessa ei todellakaan ole lapsena oppinut neulomaan. Siksi se alkaa näyttää tosi harvinaiselta taidolta, jolla voi päteä niin paljon kuin sielu sietää.

lauantai 3. syyskuuta 2016

Five-six-seven-eighting

Mistäkö jumalaisen timmi vartaloni on peräisin? No ensinnäkin, ja lisäksi minäpä kerron: keittiössäni on stereot. 

Löysin Kierrarin ilmaishyllystä YUP:n Normaalien maihinnousu -CD:n. Nyt on huomattavia vaikeuksia syödä (ja kirjoittaa), kun juuri kun on ehtinyt haukkausetäisyydelle seitan-Tartex-riisipiirakoista, seuraava vii-kuu-see-ja vie vauhdilla taas parin metrin päähän. Ilman peiliäkin tiedän olevani ehkä parhaannäköinen aikuinen tässä keittiössä. Sekä hoikin, koska tosiaan ne voileivät pyörähtävät aina niin lähellä ja silti niin kaukana.

Olen kyllä aika myös teessä. Koko aamu meni Pirkko Arstilan Teen ystävän kirjan parissa, ja sillä on vaikutuksensa. Seuraava tavoitteeni elämässä on etsiä työpaikan kahvihuoneen kaappeihin kadonnut lasikannuni ja hankkia muutama teekukka.

Tee, musiikki, tanssi. Ruoka. Tarvitseeko muuta.

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Neljäs kerros

Minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni parveke, jossa on lasit mutta ei enää yhdenkään lapsen päiväuninukutusvaunuja eikä tilaa pyykkitelineelle. Koko parveke pelkästään sisustamista ja oleskelua varten! Eilen ripustin verhot, riskillä ostetut kaksi pitkää ohutta vihreää verhoa kaksinkerroin ja poikittain, jouluvalonipsuilla kiinni tuollaiseen metalliliuskaan lasien yläreunassa. Imuroin, siirtelin mattoja (nyt on kolme päällekkäin ja vierekkäin), pesin kellariin siirretyistä parvekevaunuista lampaantaljan ja panin sen toiseen tuoliin (toisessakin on villapeitto, melko vegaanista...), kanniskelin tänne kukkia ja vaikka mitä. 

Pöytäliina on kieltämättä haalistunut auringossa, ikkunat taas vähän likaiset, verhojakaan en pessyt kirpparin jäljiltä. En välitä. Löysin paikan kaikille näteille tavaroille, joita olen pitänyt kaapeissa (iankaikkisen vanha matkalaukku, jossa on vanhat balettitossuni, tyhjästä mummulasta tullut metallirasia, johon panin kangasnenäliinoja, vihreä lempimattoni lapsuudenkodista). Yhtäkkiä rönsyliljan rönsyilylle on tilaa.

Ja sitten leivoin lasten kanssa kaneliässiä ja join päiväkahvit parvekkeella! En kestä! Nyt pitäisi vielä kutsua äiti kylään, äiti osaa arvostaa juuri tällaisia asioita! Aurinko paistaa vinosti!

Nurkassa nojailee seinään sattumalta löytämäni pysäköintikieltomerkki!

lauantai 21. toukokuuta 2016

Valokuvamuisti

Tänään olen jo paljon normaalimpi kuin eilen.

Teen asiaa jota jo kauan olen suunnitellut, nimittäin käyn läpi monen vuoden kuvia tietokoneella. Varmuuskopioin niitä pitkästä aikaa vanhempieni tuollaiseen mötikkään, se on varmaan ulkoinen kovalevy. Poistelen ensin huonoja (ok, niistä säilytettävistäkin suurin osa on tosi huonoja, en ole koskaan omistanut kummoista kameraa tai kuvaamistaitoja, en viitsi nähdä sitä vaivaa). Ensin poistin kaikki kopiot mötikästä, sitten kävin kaikki tietokoneella olevat kuvat kunnolla läpi ja lopuksi kopioin kaiken uudestaan. Sumeat ja kiusalliset kuvat poistuivat matkalla.

Olen sentään ollut järjestelmällinen. Vuodesta 2007 asti joka ikinen kuukausi on antanut nimensä yhdelle kuvakansiolle. Niiden sisälläkin on, välillä, muita kansioita, kuten "ukkijamummu". Silti kuvissa oli kauheasti läpikäymistä. Välillä työ oli mukavaa, suorastaan ihanaa, äsken uppouduin lähivuosien muistoihin lapsista pieninä ja hassuina. Pikku t puhui videolla söpöjä asioita. Puhuu se vieläkin.

Mutta vanhemmat kuvat, joita kahlasin eilen, olivat melkein vaikeita. Paljon porukkaa, johon en pidä enää yhteyttä. Suorastaan unohtuneita ihmisiä ja sitten sellaisia, joille en ole antanut anteeksi. (Olen siinä vähän huono. No, tosi huono.) Ja sitten toisaalta asioita ja ilmeitä, jotka tunnistaa vaikka kahdeksan vuotta kuvan ottamisen jälkeen nyt ensimmäistä kertaa. Kaikenlaista mitä ei osannut 21-vuotiaan elämänkokemuksella nähdä mutta minkä nyt huomaa selvästi.

Vähän kehnosti valittuja vaatteita, lapsellisia sisustusratkaisuja, ja voi helvetti että mun tukka on ollut enimmäkseen kamala. Ja aina näkyi olevan hauskaa ja vapautta.

Naama on ennen ollut kummallisen nuoren näköinen. Kai se oli vain sileä. Otsaan on sittemmin ilmestynyt vaakaryppy ilmeisesti lähinnä lasten komentamisen tuloksena. Olisinpa aina tyyni ja hymyilevä!

Tekstiilejä, joiden värit olivat jotain ihan muuta silloin kuin nykyään, ja jotka olisi ehkä kannattanut pestä vähän ärtsymmillä pesuaineilla. Pienempiä huonekasveja. Kalentereita, kelloja, vuodenaikoja, ulkona pimeää tai eriasteisen valoisaa.

Laihoja nuoria kavereita. Yksi hymyilee leveästi joka kuvassa, toinen on aina ryhdikäs, kolmas facepalmaa vuodesta toiseen. Kolmessakymmenessä eri paikoissa otetussa kuvassa yritän saada T:n samaan kuvaan hymyilemään kanssani, ja aina hän tekee hassun ilmeen tai hevikäsimerkin. Meillä on ollut aika monet juhlat.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Näin sinäkin opit 2: Voileivät

Kirjoitan tätä piilossa, parvekkeella lämpimässä vapunpäivän ilta-auringossa. Oven toisella puolella on verho mahdollisimman levällään. Ei siksi, että olisin vaarassa, vaan siksi että olen hukannut yli vuorokauden omaa aikaa ja takerrun nyt viimeisiin rippeisiin siihen asti kun perhe tulee kotiin. Ja siis itse asiassa vähän sen jälkeenkin. Sillä jos hyvin käy, he eivät huomaa minua täältä ennen kuin olen valmis.

Sillä olen jo kauan tahtonut kertoa: Parasta elämässäni ovat voileivät. Kun katson kotona leffaa, syön voileipiä, jotten söisi vaikka puolta pussia sipsejä. Kun kavereita tulee kylään enkä jaksa käyttää energiaani epäolennaisuuksiin, voileipiä voi aina tarjoilla. Sitä parempi, jos ne ovat valmiita ja sieviä (kannullinen kunnon teetä vielä, niin leivostarjottimen puutetta tuskin huomaa). Kun tarvitsen omaa aikaa, syötän lapset, pyyhin pöydän, etsin lukemista ja näytän heille keittiön ovea: äidin aamiainen alkaa nyt. Elämäni olisi surullista ilman voileipiä.

Tai siis nykyään sininen Keiju -leipiä. Ollakseni eksakti.

Kehitän aika nopeasti pakkomielteen tietynlaisiin leipiin ja ostan joskus peräkkäin monta pakettia paahtoleipää tai sämpylöitä ja juuri oikeanlaisia täytteitä. Sitten kyllästyn ja unohdan koko aiheen ja keksin jotain muuta viikoksi pariksi. Saatan syödä soijarahkaa tai lämpimiä ruokia tai suklaata. Kunnes palaan voileipiin. 

Kaukana ovat ajat, jolloin hyvä voileipä sisälsi (itsestäänselvän!) rasvan lisäksi vain yhtä päällistä. Jos olen aikuismaisella ja viitseliäällä päällä, syön täysjyvä(paahto)leipiä, joiden päällä on litteitä paloja karsinogeeniseksi paistettua ja grillimaustettua tofua, luomutomaattiviipaleita ja ehkä jopa ihastuttavia idätettyjä beluga-linssejä. Joskus samassa ekologisessa lokerossa olivat kinkku-majoneesi-suolakurkkuleivät, mutta ne nyt ovat tietysti jääneet. Ruisleipä, jonka päällä on lapsuuteni kinkkupasteijalta näyttävää ja maistuvaa vegaanista Tartex-tahnaa ja kurkkua, on myös aika takuuvarma. Mini-t:kin arvostaa kovasti Tartexia ja käsittelee alla olevaa leipää lähinnä Tartex-telineenä.

Jos lapsettaa, paahtoleipä maapähkinävoin ja hillon kanssa puhuttelee minua kovasti. Pääsiäisen aikaan inhaloin sekunneissa puoli pakettia pääsiäislimppuviipaleita, joiden päällä oli Violife-juustoa. Murisin, jos joku tuli pääsiäislimpun ja minun väliin. Ihania tyhjiä kaloreita!

Sitten on vielä erikseen lohturuoka. Kaikkein lohdullisinta lohturuokaa nimittäin on lapsuuteni lämmin juustosämpylä. Muistan vielä sen hetken kun näin isäni valmistavan itselleen sellaisen. Halusin samaa, halusin Konsta-sämpylän (en kylläkään Konsta Hietasen naaman vuoksi, vaan koska ne olivat erinomaisia sämpylöitä). Olin ehkä yhdeksänvuotias.

Lämmin juustosämpylä oli myös (ennen Violifea) suurin syyni lykätä vegaaniksi rupeamista. Koska mikä voisi lohduttaa yhtä hyvin? Sämpylä voi olla kuivaa, juusto voi olla vanhaa, mutta kun ne panee mikroon, kaikki tällainen maallinen katoaa. Pahin seuraus mitä lämpimällä juustosämpylällä voi olla, on suun palaminen. Se on myös kaikkein todennäköisin seuraus. Sillä lämpötila, jossa Violife sulaa herkulliseksi liimaksi, on myös lämpötila, joka aiheuttaa lieviä palovammoja hampaiden taakse, eli alveoliin niin kuin me fonetiikan peruskurssin käyneet sanomme.

(He ovat löytäneet minut. Yritin tehdä kodistani lapsiturvallisen, mutta kuitenkin yksi pääsi jotenkin sisään.)

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Näkökulmia: Jari Sarasvuo: Sisäinen sankari

Kas, löysin tällaisen puolivalmiin kirjoituksen. En koskaan lukenut kirjaa loppuun, en oikeastaan enää muistakaan yli vuoden takaista lukukokemusta. Ei pitäisi jättää luonnostekstejä roikkumaan turhaan, vaikka loppu puuttuukin. Maailmalle siitä, pikkuinen!

Olen taas keskittynyt enemmän muuhun kirjoittamiseen kuin tähän bloggaamiseen. Tällä kertaa luettava kirjakin eteni hitaasti. Jostain Ronja ja minä saimme idean lukea Jari Sarasvuon Sisäisen sankarin (1996), josta useimmat kai muistavat lähinnä sen Onnenpyörä-mokan (luojan kiitos ajalta ennen YouTubea). Jokainen, joka on nähnyt kirjan lojumassa olohuoneessamme, on huudahtanut: "Sisminen sankari!" Lupasin itselleni edes yrittää kahlata vähän tekstiä läpi. Oli aika vahvat ennakkoluulot. On tärkeää olla cool ja hallita särötön sarkasmi. Luin sitten kuitenkin. Loppuun asti en taida päästä, koska kirja on palautettava huomenna kirjastoon (siinä on varaus!).

Taidankin noudattaa tässä tekstissä sellaista tekniikkaa, että en edes hae kirjaa tähän lähelle. Eikö olennaista ole se, mitä muistaa? Itse asiassa tein aika paljon muistiinpanoja lukiessani. Tottelin myös (vastahakoisesti) kirjoittajan suoraa kehotusta selata kirja ensin läpi. Kävi niin kuin luvattiin: sain jonkin käsityksen sisällöstä heti, ja myöhemmin tekstissä edetessäni asiat vaikuttivat jotenkin tutuilta. Tämä tapa on otettava käyttöön jatkossakin.

Sisäinen sankari on siis suuren suosion saanut self help -opas, jonka tarkoituksena on innostaa ihmiset ottamaan elämä omiin käsiinsä. Kirja ärsyttää lukijansa hereille, kannustaa elämänmuutoksissa, painottaa luonteenkasvatuksen ja eettisten periaatteiden perustavanlaatuista tärkeyttä ja antaa tarkkojakin neuvoja (kuten minuuttimääräisiä ohjeistuksia rajattujen ja paperille listattujen vikojen juurimiseen niin-ja-niin-monessa viikossa). Innostuin lukiessani.

Jos ohjeita noudattaisi uskollisesti, varmasti tulisi tulosta -- tekstin takana oleva ajattelurakennelma vaikuttaa aukottomalta. Jos taas tuntee pakonomaista tarvetta vastustaa kirjan julkaisun aikaan 30-vuotiaan Sarasvuon kaltaisia auktoriteetteja, kirjan voi kuitata helppoheikkimäisenä liirumlaarumina, jonka pohjimmaisena tarkoituksena on tuottaa taloudellista voittoa julkaisijalleen ja parhaassa tapauksessa myös lukijan omalle firmalle.

Samoin, jos aistii omien huonojen tapojensa vastustamattoman vetovoiman ja kamppailee säilyttääkseen kasvonsa itsensä edessä ilman aikomustakaan tehdä yhtikäs mitään elämänmuutoksia.

Aluksi teksti puhutteli minua. Humanisti-feministi-stereotyyppinenpehmeidenarvojennainen minussa ymmärtää kyllä, kun puhutaan vuorovaikutuksesta, ryhmäkäyttäytymisestä ja eettisistä periaatteista. Sisäinen sankari tarvitsee heimon ympärilleen. Puuvillakuidut täytyy kiertää toistensa ympärille, jotta lanka kestää. Sen sellaista. Mutta loppupuolella alkoi silti tulla vastaan asioiden brändääminen ja kaupallistaminen. Täytyykö kaikki muuttaa rahaksi ja ulkoiseksi menestykseksi? Jos luonne kehittyy, mutta vatsalihakset ja tiliotteet eivät, onko mitään tapahtunutkaan? Entäs jos niistä ystävistä, joille on mielestään oikealla hetkellä ollut lojaali, ei olekaan aiottua hyötyä? (Vaikka Disneykin lupasi?)

Äh. Tässä on nyt selvästi joku tällainen "en ole ennenkään ajatellut näin ja sitä paitsi mielikuva X" -lukko. Lienen tottumaton toimimaan noin... äärimaskuliinisesti? Kunnianhimoisesti, valintoja tehden ja riskejä ottaen. Meilläpäin asiat tehdään järkevästi, mukavasti, riittävän hyvin -- niin, ettei juuri mistään tarvitse kokonaan luopua. Mutta eihän silloin mitään erityistä saavutakaan... Onko tämä naistyypillistä ajattelua? Äitien toimintaa? Pysyä kotilieden lämmössä, minne ei taistelutantereen verenhaju ulotu?

Kiusallista.

Oli siinä muutamia juttuja, jotka yritän pitää mielessä -- ei välttämättä mullistavan uusia ajatuksia, mutta milloin kukaan on mitään oikeasti uutta keksinyt? Enemmänkin sellaisia Dr. Phil -henkisiä vakuuttavan isällisesti kerrottuja itsestäänselvyyksiä, joiden pieni kertaus oikealla hetkellä vaikuttaa mieleen yhtä tehokkaasti kuin uuden oppiminen. Kirjan mukaan muutos vanhasta huonosta tavasta uuteen hyvään tapaan pitäisi tehdä itselleen mahdollisimman helpoksi. Koska ihminen pyrkii pois tuskasta ja kohti nautintoa, mieli pitää mutkauttaa siihen asentoon, että vanha tapa tuottaa tuskaa (mässäily tuo huonon olon, sohvalla makaaminen ei rentouta) ja uusi nautintoa (ulkoilu kaverin kanssa on mukavaa), eikä itseään siis pidä rankaista vaihtamalla hampurilaista salaatinlehteen ja hiihtämiseen (jos ei niistä pidä).